Ihahaa, ihahaa, hepo hirnahtaa

Viikon kohutuin aihe lienee hevosenliha, jota on paikoissa, joissa sitä ei pitäisi olla. Samankaltaista järkytystä oli havaittavissa ainakin iltapäivälehdissä taannoin, kun tutkimuksissa selvisi, että eineslihapullissa onkin lihaa vain ripaus. Ei loppujen lopuksi liene kenestäkään yllättävää, että syytettyjen penkillä on jälleen einesruokateollisuus.

Iso-Britanniassa oltiin jo ryhtymässä einesruokaboikottiin. Se vaikuttaisi hyvältä idealta sen perusteella, mitä esimerkiksi Olet mitä syöt -tyyppisten ohjelmien brittiversioiden pohjalta voi saarivaltion ruokatottumuksista päätellä. Sittemmin todettiin, että boikottiin liittyisivät lähinnä ne, joille einesten käyttö on satunnaista - vähävaraisempien ostoskäyttäytymiseen ei kohulla ole vaikutusta.

Einesruuissa hinta on tärkeä kilpailuvaltti. Testaaminen lihaketjun kaikissa vaiheissa nostaisi tietenkin lopullisen tuotteen hintaa. Siksi on houkutteleva vaihtoehto ostaa markkinoilta halpaa lihaa ja uskoa, että kyllä se on sitä mitä sen sanotaankin olevan. Niinhän se kuluttajakin kaupassa uskoo nostaessaan ostoskoriinsa paketin lasagnea, jossa lihan sanotaan olevan nautaa tai lihapullia, joissa nimenkin perusteella pitäisi olla sitä lihaa.

Suomessa valmisruokien kuluttaminen on viime vuosina vähentynyt. Elintarviketeollisuusliiton tutkija selittää tätä karppausbuumilla ja homing-trendillä. Itse näkisin taustalla myös näiden kohujen vaikutuksen - valmisruokien maine on tahriintunut liian usein, jotta ne enää olisivat houkuttelevia. Kun ostaa jauhelihan jauhelihana, tietää vähän suuremmalla varmuudella, mitä makaronilaatikko sisältää.

Maanantain piristyskuva

Esiteinipojan värikäs t-paitapino.

Epäluottamuslauseko?

Vajaa 12 vuotta sitten odotimme esikoistamme. Päätimme ottaa jo raskausaikana lapselle sairauskuluvakuutuksen. Isällä on allergioita ja sukurasitusta esimerkiksi korkeaan verenpaineeseen. Itseltäni löytyy tulehduksellinen suolistosairaus, lapsuudessa kärsitty korvakierre, migreeni sekä suvusta diabetesta ja allergioita. Näistä huolimatta saimme lapselle vakuutuksen, josta ei suljettu mitään sairauksia pois. Olimme huojentuneita.

Parin vuoden päästä haimme vakuutuksen myös toiselle lapsellemme ennen hänen syntymäänsä, vaikka esikoisenkaan vakuutusta ei oltu vielä käytännössä päästy testaamaan. Pelkäsimme, että jos jätämme tällä kertaa vakuutuksen ottamatta, ongelmat kasautuvat kakkoselle.

Lapsemme osoittautuivat terveiksi ja heidän vastustuskykynsä erinomaiseksi. Kouluikään mennessä molemmat olivat saaneet antibioottikuurin vain kerran - toinen korva- ja silmätulehdukseen, toinen virtsatietulehdukseen. Nämäkin kuurit haettiin terveyskeskuslääkäriltä. Nuoremman lapsen taaperoiän vatsavaivojen takia olin varaamassa aikaa yksityislääkäriltä, mutta lääkäri ottikin ystävällisesti meidät potilaakseen julkiselle puolelle. Ongelmia aiheuttanut maito on sekin myöhemmin alkanut sopia.

Toissakesänä mietinkin, että kannattaako vakuutuksia tällä meidän käytöllämme maksaa? Allergioita tai korvaongelmia lapsille ei tullut. Suolistosairaudet ja migreeni alkavat usein teini-iässä, joten päätimme ainakin toistaiseksi jatkaa vakuutuksia. Ei vara venettä kaada - vaikka toki voisi laskea niinkin, että kymmenen vuoden aikana kahdesta lapsesta maksetuilla vakuutusmaksuilla voisi käydä yksityislääkärillä aika monta kertaa ilman vakuutustakin...

Joitain viikkoja vakuutuspohdintojemme jälkeen poika alkoi ontua. Epäilimme urheiluvammaa, kun ankkakävely alkoi sopivasti harjoitusten jatkuttua kesätauon jälkeen. Poika kertoi saaneensa kiekon polveensa. Kipua hän ei kuitenkaan valittanut, vaikka ontuminen paheni päivä päivältä. Varasimme ajan ortopedille. "Ruhjevamma, paranee viikossa", hän arvioi. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan ontuminen paheni entisestään. Varasimme uuden ajan toiselta lääkäriltä, tällä kertaa liikuntalääketieteen erikoislääkäriltä. Hän lähetti pojan magneettikuviin.

Magneettikuvien löydös sopi kuvia tulkinneen radiologin mukaan Legg-Calve-Perthes-tautiin, lihas- tai jännevammoja ei todettu. Kyseessä ei siis ollutkaan urheilusta saatu ruhjevamma, vaan jotain ihan muuta. Pojalle määrättiin samantien varauskielto oikealle jalalle, kyynärsauvat ja koulukyyti.

Saimme samalla ohjauksen eteenpäin lasten ortopedille, jonka vastaanotto on kilpailevalla lääkäriasemalla. Hän nyt vain sattuu olemaan alansa huippu, ja ainakin tällä kertaa potilaan etu ajoi taloudellisen eduntavoittelun edelle myös kapitalistisessa yksityislääkärijärjestelmässä.

Ensimmäisellä käynnillä oma lääkärimme hän kysyi, haluammeko siirtyä hänen potilaikseen Lastenklinikalle. Totesimme, että niin kauan kun vakuutus maksaa ja leikkaushoitoa ei tarvita, käymme mieluusti yksityisvastaanotolla. Mahdollisesti edessä olevan leikkaushoidonkin voisimme käydä läpi yksityispuolella, mutta näitä kyseisiä leikkauksia ei lapsille yksityisesti tehdä.

Perustelemme tämän valintamme esimerkiksi sillä, että yksityisellä puolella tapaamme varmasti joka kerta saman lääkärin, jolla säilyy kokonaiskuva poikamme tilanteesta. Vastaanotto hoituu nopeasti ja tehokkaasti: röntgenkuvat otetaan noin vartti ennen sovittua vastaanottoaikaa, lääkäri ei juuri koskaan ole myöhässä. Asiat vastaanotolla hoidetaan ripeästi ja tehokkaasti, mutta silti ei tule kiireen tunnetta. Lääkärillä on aikaa keskustella niin lapsen kuin vanhempienkin kanssa. Vastaanottoaika on illalla, joten molemmat vanhemmat voivat tulla mukaan vastaanotolle, toisin kuin virka-aikaan julkisella puolella. Tämä on ollut meille hyvä käytäntö, koska itselläni on taipumusta kuulla vain ne pahimmat skenaariot, kun taas mieheni suodattimista pääsee läpi ainoastaan hyvät uutiset. Kotona voimme sitten vertailla kuulemiamme asioita ja kenties löydämme totuuden jostain niiden väliltä. Lapsi luottaa lääkäriinsä ja arvostaa tämän osaamista - niin paljon, että on nimennyt yhden xBox-NHL-joukkueensa pelaajankin tämän mukaan.

Sairauden hoidossa ja seurannassa tärkeä tehtävä on myös fysioterapialla. Sen saamme julkisen terveydenhuollon puolesta. Kotikuntamme tarjoaa lapsille 10 maksutonta fysioterapiakäyntiä vuodessa. Ihana, erittäin pätevä fysioterapeuttimme on kuitenkin pyytänyt esimieheltään, että saa ottaa näitä Perthes-lapsia vastaan useamminkin, koska kymmenen kertaa ei näissä tapauksissa riitä mihinkään. Aluksi poika kävi fysioterapiassa viikoittain, sitten joka toinen viikko. Vakuutuksemme korvaa tapaturman jälkeistä fysioterapiaa kymmenen kertaa, eli todennäköisesti tällaista sairaudesta johtuvaa kuntoutusta emme sitä kautta saisi järjestymään lainkaan.

Ilman vakuutusta olisimme joutuneet viemään ontuvan pojan terveyskeskukseen. Kun erikoislääkärikin aluksi tulkitsi oireet ruhjevammaksi, kuinka monta kertaa olisimmekaan ehkä joutuneet käymään yleislääkärin vastaanotolla ihmettelemässä pahenevia oireita? Kun olisimme aikanaan saaneet lähetteen erikoissairaanhoitoon, olisiko siellä ollut resursseja tehdä tarvittavia kuvantamistutkimuksia heti vai vasta viikkojen päästä? Kuinka monta eri lääkäriä olisimme joutuneet kohtaamaan jo ennen diagnoosia, saati sitten sen jälkeen? Ultraäänitutkimus ja röntgenkuvaus voivat riittää paljastamaan Perthesin taudin, mutta olisiko oikeaa syytä osattu etsiä nimenomaan lonkasta, kertoihan poika saaneensa kiekon polveensa? Kuinka lytyssä reisiluun pää olisi, jos poika olisi jatkanut aktiivista, liikkuvaa elämäntapaansa sen sijaan, että otti heti kyynärsauvat käyttöönsä?

Olen itse ollut suolistosairauteni takia julkisen terveydenhuollon asiakas vuosikausia. Olen joutunut pompotelluksi eri hoitoyksiköiden välillä. Olen joutunut aloittamaan sairaskertomustani alusta aina uusia lääkäreitä kohdatessani. Olen odottanut päivystyksessä nesteytystä ja kipulääkitystä, kun hoitohenkilökunnan aika menee irrottaessa kirveitä humalaisten tappelupukareiden päistä. Olen saanut luotua pitkiä hoitosuhteita, joissa lääkäri on muistanut (tai ainakin nopeasti palauttanut potilaskansiotani vilkaisemalla muistiinsa) läpikäydyt lääkevaihtoehdot ja sairauteni vaiheet. Olen tullut ohjatuksi eteenpäin, kun oman lääkärini keinot ovat loppuneet. Julkinenkin terveydenhuolto voi siis kokemukseni mukaan toimia erinomaisesti - mutta myös erinomaisen surkeasti.

Näiden kokemusten takia oman lapsen kohdalla olen ennakkoluuloinen. Haluan tietää, että lapseni saa parasta ja tehokkainta hoitoa, jota tässä maassa voi saada. Olen siitä valmis maksamaan. Tietoisesti en ole tarkoittanut tätä epäluottamuslauseeksi, mutta ehkä se sitä on. Oma - tai tässä tapauksessa oman lapsen - napa on terveysasioissa lähinnä, yhteiskunnan hyvinvointi jää kakkoseksi.

Kertaluontoiset lääkärikäynnit, flunssat ja vastaavat oletettavasti yhdellä lääkekuurilla paranevat asiat hoidan jatkossakin julkisessa terveydenhuollossa, mutta oman perheemme kokemusten pohjalta kestävän ja pitkäkestoisen hoitosuhteen saa varmimmin yksityisellä puolella.