Vajaa 12 vuotta sitten odotimme esikoistamme. Päätimme ottaa jo
raskausaikana lapselle sairauskuluvakuutuksen. Isällä on allergioita ja
sukurasitusta esimerkiksi korkeaan verenpaineeseen. Itseltäni löytyy
tulehduksellinen suolistosairaus, lapsuudessa kärsitty korvakierre,
migreeni sekä suvusta diabetesta ja allergioita. Näistä huolimatta
saimme lapselle vakuutuksen, josta ei suljettu mitään sairauksia pois.
Olimme huojentuneita.
Parin vuoden päästä haimme
vakuutuksen myös toiselle lapsellemme ennen hänen syntymäänsä, vaikka
esikoisenkaan vakuutusta ei oltu vielä käytännössä päästy testaamaan.
Pelkäsimme, että jos jätämme tällä kertaa vakuutuksen ottamatta,
ongelmat kasautuvat kakkoselle.
Lapsemme osoittautuivat
terveiksi ja heidän vastustuskykynsä erinomaiseksi. Kouluikään mennessä
molemmat olivat saaneet antibioottikuurin vain kerran - toinen korva-
ja silmätulehdukseen, toinen virtsatietulehdukseen. Nämäkin kuurit
haettiin terveyskeskuslääkäriltä. Nuoremman lapsen taaperoiän
vatsavaivojen takia olin varaamassa aikaa yksityislääkäriltä, mutta
lääkäri ottikin ystävällisesti meidät potilaakseen julkiselle puolelle.
Ongelmia aiheuttanut maito on sekin myöhemmin alkanut sopia.
Toissakesänä
mietinkin, että kannattaako vakuutuksia tällä meidän käytöllämme
maksaa? Allergioita tai korvaongelmia lapsille ei tullut.
Suolistosairaudet ja migreeni alkavat usein teini-iässä, joten päätimme
ainakin toistaiseksi jatkaa vakuutuksia. Ei vara venettä kaada - vaikka
toki voisi laskea niinkin, että kymmenen vuoden aikana kahdesta lapsesta
maksetuilla vakuutusmaksuilla voisi käydä yksityislääkärillä aika monta
kertaa ilman vakuutustakin...
Joitain viikkoja
vakuutuspohdintojemme jälkeen poika alkoi ontua. Epäilimme
urheiluvammaa, kun ankkakävely alkoi sopivasti harjoitusten jatkuttua
kesätauon jälkeen. Poika kertoi saaneensa kiekon polveensa. Kipua hän ei
kuitenkaan valittanut, vaikka ontuminen paheni päivä päivältä.
Varasimme ajan ortopedille. "Ruhjevamma, paranee viikossa", hän arvioi.
Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan ontuminen paheni entisestään. Varasimme
uuden ajan toiselta lääkäriltä, tällä kertaa liikuntalääketieteen
erikoislääkäriltä. Hän lähetti pojan magneettikuviin.
Magneettikuvien
löydös sopi kuvia tulkinneen radiologin mukaan Legg-Calve-Perthes-tautiin, lihas- tai jännevammoja ei todettu. Kyseessä
ei siis ollutkaan urheilusta saatu ruhjevamma, vaan jotain ihan muuta.
Pojalle määrättiin samantien varauskielto oikealle jalalle, kyynärsauvat
ja koulukyyti.
Saimme samalla ohjauksen eteenpäin
lasten ortopedille, jonka vastaanotto on kilpailevalla lääkäriasemalla.
Hän nyt vain sattuu olemaan alansa huippu, ja ainakin tällä kertaa
potilaan etu ajoi taloudellisen eduntavoittelun edelle myös
kapitalistisessa yksityislääkärijärjestelmässä.
Ensimmäisellä
käynnillä oma lääkärimme hän kysyi, haluammeko
siirtyä hänen potilaikseen Lastenklinikalle. Totesimme, että niin kauan
kun vakuutus maksaa ja leikkaushoitoa ei tarvita, käymme mieluusti
yksityisvastaanotolla. Mahdollisesti edessä olevan leikkaushoidonkin
voisimme käydä läpi yksityispuolella, mutta näitä kyseisiä leikkauksia
ei lapsille yksityisesti tehdä.
Perustelemme tämän
valintamme esimerkiksi sillä, että yksityisellä puolella tapaamme
varmasti joka kerta saman lääkärin, jolla säilyy kokonaiskuva poikamme
tilanteesta. Vastaanotto hoituu nopeasti ja tehokkaasti: röntgenkuvat
otetaan noin vartti ennen sovittua vastaanottoaikaa, lääkäri ei juuri
koskaan ole myöhässä. Asiat vastaanotolla hoidetaan ripeästi ja
tehokkaasti, mutta silti ei tule kiireen tunnetta. Lääkärillä on aikaa
keskustella niin lapsen kuin vanhempienkin kanssa. Vastaanottoaika on
illalla, joten molemmat vanhemmat voivat tulla mukaan vastaanotolle,
toisin kuin virka-aikaan julkisella puolella. Tämä on ollut meille hyvä
käytäntö, koska itselläni on taipumusta kuulla vain ne pahimmat
skenaariot, kun taas mieheni suodattimista pääsee läpi ainoastaan hyvät
uutiset. Kotona voimme sitten vertailla kuulemiamme asioita ja kenties
löydämme totuuden jostain niiden väliltä. Lapsi luottaa lääkäriinsä ja
arvostaa tämän osaamista - niin paljon, että on nimennyt yhden
xBox-NHL-joukkueensa pelaajankin tämän mukaan.
Sairauden
hoidossa ja seurannassa tärkeä tehtävä on myös fysioterapialla. Sen
saamme julkisen terveydenhuollon puolesta. Kotikuntamme tarjoaa lapsille
10 maksutonta fysioterapiakäyntiä vuodessa. Ihana, erittäin pätevä
fysioterapeuttimme on kuitenkin pyytänyt esimieheltään, että saa ottaa
näitä Perthes-lapsia vastaan useamminkin, koska kymmenen kertaa ei
näissä tapauksissa riitä mihinkään. Aluksi poika kävi fysioterapiassa
viikoittain, sitten joka toinen viikko.
Vakuutuksemme korvaa tapaturman jälkeistä fysioterapiaa kymmenen kertaa, eli
todennäköisesti tällaista sairaudesta johtuvaa kuntoutusta emme sitä
kautta saisi järjestymään lainkaan.
Ilman vakuutusta
olisimme joutuneet viemään ontuvan pojan terveyskeskukseen. Kun
erikoislääkärikin aluksi tulkitsi oireet ruhjevammaksi, kuinka monta
kertaa olisimmekaan ehkä joutuneet käymään yleislääkärin vastaanotolla
ihmettelemässä pahenevia oireita? Kun olisimme aikanaan saaneet
lähetteen erikoissairaanhoitoon, olisiko siellä ollut resursseja tehdä
tarvittavia kuvantamistutkimuksia heti vai vasta viikkojen päästä?
Kuinka monta eri lääkäriä olisimme joutuneet kohtaamaan jo ennen
diagnoosia, saati sitten sen jälkeen? Ultraäänitutkimus ja röntgenkuvaus
voivat riittää paljastamaan Perthesin taudin, mutta olisiko oikeaa
syytä osattu etsiä nimenomaan lonkasta, kertoihan poika saaneensa kiekon
polveensa? Kuinka lytyssä reisiluun pää olisi, jos poika olisi jatkanut
aktiivista, liikkuvaa elämäntapaansa sen sijaan, että otti heti
kyynärsauvat käyttöönsä?
Olen itse ollut
suolistosairauteni takia julkisen terveydenhuollon asiakas vuosikausia.
Olen joutunut pompotelluksi eri
hoitoyksiköiden välillä. Olen joutunut aloittamaan sairaskertomustani
alusta aina uusia lääkäreitä kohdatessani. Olen odottanut päivystyksessä nesteytystä ja kipulääkitystä, kun hoitohenkilökunnan aika menee irrottaessa kirveitä humalaisten tappelupukareiden päistä. Olen saanut luotua
pitkiä hoitosuhteita, joissa lääkäri on muistanut (tai ainakin nopeasti
palauttanut potilaskansiotani vilkaisemalla muistiinsa) läpikäydyt
lääkevaihtoehdot ja sairauteni vaiheet. Olen tullut ohjatuksi eteenpäin,
kun oman lääkärini keinot ovat loppuneet. Julkinenkin terveydenhuolto
voi siis kokemukseni mukaan toimia erinomaisesti - mutta myös erinomaisen surkeasti.
Näiden kokemusten takia oman lapsen kohdalla olen ennakkoluuloinen. Haluan tietää, että lapseni
saa parasta ja tehokkainta hoitoa, jota tässä maassa voi saada. Olen
siitä valmis maksamaan. Tietoisesti en ole tarkoittanut tätä
epäluottamuslauseeksi, mutta ehkä se sitä on. Oma - tai tässä tapauksessa oman lapsen - napa on terveysasioissa lähinnä, yhteiskunnan hyvinvointi jää kakkoseksi.
Kertaluontoiset
lääkärikäynnit, flunssat ja vastaavat oletettavasti yhdellä
lääkekuurilla paranevat asiat hoidan jatkossakin julkisessa
terveydenhuollossa, mutta oman perheemme kokemusten pohjalta kestävän ja
pitkäkestoisen hoitosuhteen saa varmimmin yksityisellä puolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti