Ei mainoksia, kiitos!

Kyllästyin joitain vuosia sitten siihen, että paperinkeräyskassi oli aina ääriään myöten täynnä. Tyhjennysvälien tihentäminen ei huvittanut, joten päätin hillitä kotiin kantautuvaa tavaravirtaa. Ensimmäinen teko oli laittaa oveen "Ei mainoksia ja ilmaisjakeluja, kiitos!" -lappu. Se auttoi jo merkittävästi. Hämmästyin, kuinka iso osa meille tulleesta paperitavarasta oli ollut osoitteettomia mainoksia. Kaikkia niitä ei edes selattu läpi, jotkut vilkaistiin nopeasti ja heitettiin kassiin odottamaan kierrätykseen kärräämistä. Paikallislehteä jäin vähän kaipailemaan, mutta sen saan halutessani napattua kauppakeskuksen jakelutelineestä, tai voin lukea lehden juttuja netistä. Ilman osoitetta postiluukusta tipahtaa enää vain uskonnollista propagandaa ja pitserioiden hinnastoja.

Samoihin aikoihin siirryin tilaamaan Hesaria vain sunnuntaisin. Totesin, että liian usein ehdin istahtaa lehden pariin vasta illansuussa, jos silloinkaan. Vaikka rahallisesti pelkkä viikonloppu- tai sunnuntaitilaus ei ollutkaan merkittävästi jokapäiväistä tilausta edullisempi, laskin hintaa myös täyttyvälle paperinkeräyskassille. Nautin sunnuntaiaamun lehdenlukuhetkistä ja kuukausiliitteestä, ja jotenkin tuntui, että niihin tuli perehdyttyä paremmin, kun arkena ei ollut kiireessä kahlannut lehtiä läpi. Päivittäiset uutiset seuraan radiosta, tv:stä ja netistä, sekä paperilehdestä jos sellainen jossain vastaan osuu.

Seuraava askel oli tehdä suoramarkkinointikielto väestörekisteriin. Tämä käytäntö uudistui vuodenvaihteessa, mutta vanhanmalliset kiellot pysyivät voimassa. Tämä vähensi myös huikeasti meille tulleen mainospostin määrää: jostain syystä mieheni nimellä tulee paljon vähemmän mainoksia. Hauskaa on ollut huomata, että lapsiaiheisia mainoksia on nyt alkanut tulla mieheni nimellä. Esimerkiksi joulun alla lelukuvastot ja satunnaiset heppakirjakerhomainokset tulevat nyt hänelle. Kyllä markkinamies keinon keksii.

Samalla istumalla tilasin puhelinmarkkinoinnin rajoituspalvelun. Se on toiminut tosi hyvin, voin lämpimästi suositella puhelinmyyjien kanssa tuskaileville.

Lopulta päädyin lopettamaan myös sunnuntaihesarin tilauksen. Ensin katkaisin tilauksen kokeeksi määräajaksi ja ihmettelin, miten sunnuntain aamupala sujuu ilman oheistoimintoa. Nykyään seurustelen perheen kanssa tai luen aikakauslehtiä tai kirjoja. Lopetin tilauksen siis kokonaan. Voi olla, että etenkin uuden tabloid-koon myötä innostun vielä jossain vaiheessa tilaamaan Hesarin uudestaan, mutta toistaiseksi olen tyytyväinen nettilehden tarjontaan.

Totesin myös, että kauppaketjujen asiakaslehdet ovat minulle turhia. K-ryhmän Pirkka lakkaakin tulemasta ihan jo postiluukun ei mainoksia -lapulla, mutta S-ryhmään ja Suomen Lähikaupan lehdet tulevat osoitteellisina, ja ne piti perua erikseen. Kerran kuussa tulleet muoviin käärityt paperikasat eivät enää kerry paperinkeräyskassiin.

Paitsi että kotiimme kertyy näin vähemmän paperitavaraa, jota pitää kantaa pois, vähempi mainosten määrä vaikuttaa selvästi myös muun materian kertymiseen. Enää en huomaa, että joku kiva asia on tarjouksessa ja säntää ostamaan sitä vain siksi, että saan halvalla. Voi olla, että joskus menee ohi hyödyllisiäkin tarjouksia, mutta selvästi ostoskäyttäytymisestäni on tullut harkitsevampaa suorassa suhteessa mainosten vähenemiseen.

Piilotan mainoksia itseltäni myös netissä Adblock-palikalla. Se tekee netin selaamisesta monella tapaa miellyttävämmän kokemuksen. Monilla sivuilla varsinainen sisältö saa paremmin huomiota ilman mainoksia. Useita ikkunoita yhtä aikaa auki pitäessä selain toimii nopeammin ilman mainoksia ja muita kilkkeitä.

Olen myös perunut useita uutiskirjeitä, jotka ovat käytännössä vain mainoksia. Joidenkin uutiskirjeiden annan tulla edelleen, mutta klikkailen niitä helposti avaamattominakin roskakoriin. Otsikko ja ajankohta vaikuttavat eniten mainosuutiskirjeiden avaamiseen. Joskus on aikaa ja kiinnostusta enemmän, mutta yleensä vähemmän.

Huonoimmin pystyn välttymään mainoksilta Facebookissa ja blogeissa. Adblock estää facebookin ärsyttävät pikkumainokset, mutta itse omaan uutisvirtaani valitsemieni yritysten päivitykset aiheuttavat usein sellaista kutinaa, joka helpottaa vain ostamalla - tai odottamalla riittävän pitkään, että kohtaus (tai tarjous) menee ohi.

Miksi en tahtoisi?

Täytin hiljattain erästä hakulomaketta netissä. Hakemus ei sinänsä koskenut puolisoani mitenkään, yhteisiä lapsiamme ja minua kylläkin. Pudotusvalikosta oli valittava siviilisäädykseni joko naimaton, avoliitto, avioliitto, rekisteröity parisuhde, leski, eronnut tai asumusero.

Jäin miettimään, että onko tällaisessa tapauksessa oikeasti merkitystä sillä, kumpaa sukupuolta puolisoni on? Vaikuttaako tämä tieto hakemuksen käsittelyyn? Eikö olisi tasa-arvoisempaa, jos avioliitto ja rekisteröity parisuhde olisivat edes samassa pykälässä, eikä erillisinä vaihtoehtoina? Miksi niiden pitää olla erillisiä instituutioita lain edessä? Onneksi tällä viikolla sainkin käydä allekirjoittamassa kansalaisaloitteen, jolla pyritään tämän epäkohdan oikaisemiseen.

Yksi kansalaisaloitteen vastustajien käyttämä argumentti on porttiteoria. Tämä on tuttua jo viime vuosituhannelta, kun eduskunnassa käsiteltiin kahden samaa sukupuolta olevan parisuhteiden virallistamista. "Seuraavaksi voisi elää vaikka sian kanssa, ja se olisi yhteiskunnassa hyväksyttävää", kommentoi kansanedustaja Lindqvist vuonna 1997. Olen aika varma, että eläinten kanssa avioitumista ajava kansalaisaloite ei saisi vielä nytkään puolessa vuodessa taakseen 50000 nimeä, eikä sitä myöskään lakivaliokunta eteenpäin päästäisi.

Tuomas Enbuske kirjoitti kolumnissaan, että ollakseen johodonmukainen, pitäisi kansalaisaloitteen kannattajien hyväksyä myös moniavioisuus ja sukurutsa. "On paskapuhetta väittää, että seksuaalisuus olisi yksityisasia", hän julisti. Avioliitossa on kuitenkin kyse paljon muustakin kuin seksuaalisuuden toteuttamisesta. Ei kukaan avioitumisaikeisilta heteroiltakaan kysele makuuhuonepuuhista, ja toisaalta seksiä saa ihan huoletta harrastaa menemättä naimisiin. Jos kyse on vain seksistä, ei parisuhteen virallistamisen takia kannattane nähdä vaivaa. Ainakin ihannetilanteessa avioliitossa on kyse myös rakkaudesta. Toisaalta rakkaus ei sekään edellytä avioitumista - prinsessahäät eivät ole mikään rakkauden multihuipentuma. Parisuhteen virallistaminen on ennenkaikkea juridinen toimenpide.

Sukupuolineutraalia avioliittolakia vastustavat vetoavat usein myös raamattuun ja kirkon opetuksiin. Pitäisi kuitenkin muistaa, että kristittyjen Jumala ei ole asettanut avioliittoa, vaan myös muissa kulttuureissa ja uskonnoissa on samanlaisia instituutioita. Nykyinen laki sallii avioliittoon vihkimisen myös muille kuin kristillistä uskoa tunnustaville. Jos avioliitto on pyhä asia, johon kirkolla on oltava sananvaltaa, niin miksi sitten maistraatissa voidaan vihkiä heteroita avioiittoon riippumatta siitä, kuuluvatko he kristillisiin uskontokuntiin vai eivät? Soppaa hämmentää vielä evankelisluterilaisen kirkon käyttämä avioliiton siunaaminen, jonka voi saada ainakin joissain seurakunnissa myös parisuhteen rekisteröinnin jälkeen.

Pitäisikö avioliittolakia sittenkin muuttaa siten, että vain kristillisessä kirkossa vihityt voivat sanoa olevansa avioliitossa ja kaikki muut puolisoiden sukupuoliin katsomatta olisivat rekisteröidyssä parisuhteessa? Vai olisko kuitenkin yksinkertaisempaa jos ei takerruttaisi sanoihin, pidettäisiin uskonnot ja uskomukset juridiikasta erillään ja oltaisiin tasa-arvoisia?

Koska kansalaisaloitte koskee myös adoptio-oikeuden laajentamista sekä liitttoon syntyvien lasten asemaa, on vasta-argumenttina käytetty myös lasten oikeuksia. "Kuinka kaksi homomiestä voi neuvoa tyttöä kuukautisasioissa?" No, kuinka sen tekee heteroyksinhuoltajaisä? "Ihan varmasti kiusataan koulussa lasta, jolla on kaksi äitiä!"Ainoa ihan varmasti tapahtuva asia koulukiusaamisen suhteen tulisi olla siihen puuttuminen. Valitettavasti lapset osaavat olla julmia, ja koulussa voidaan kiusata liian pitkiä tai lyhyitä, liian lihavia tai laihoja, rillipäitä, finninaamoja tai "vääränvärisiä". Pitäisikö avioituminen kieltää myös niiltä, joiden lapset kuuluvat näihin riskiryhmiin? Ainiin - niitä lapsiahan syntyy myös avioliiton ulkopuolelle. Eikä kukaan voi lapsen syntyessä tietää, millaisessa perheessä hän kouluikäisenä elää. Tärkeintä lienee, että lapsen perusturva on kunnossa.

Adoptio-oikeuden myöntäminen homopareille aiheuttanee sen, että myös muiden mahdollisuudet kansainväliseen adoptioon heikkenevät. Tämä on valitettava tosiasia. Voimmeko kuitenkaan jättää kehittämättä omaa lainsäädäntöämme tasa-arvoisempaan suuntaan vain sen takia, että joissain toisissa maissa tasa-arvo on vielä heikommissa kantimissa? Vai pitäisikö kansainvälisellä tasolla yleisemminkin pyrkiä parantamaan niin lasten kuin seksuaalivähemmistöjenkin asemaa?

Avioliitto on ennenkaikkea juridinen sopimus kahden henkilön välillä, jotka haluavat elämänsä toistensa kanssa jakaa. Avioliiton kautta määritellään pariskunnan omaisuutta yhdessä olon aikana sekä sen jakoa mahdollisessa erotilanteessa tai toisen puolison kuollessa. Avioliitto määrittää myös siihen syntyvien lasten asemaa. Uskonnolliset yhteisöt saavat puolestani määritellä avioliittonsa edelleen ihan omien kriteeriensä mukaan, mutta juridisesti näiden kahden aikuisen ihmisen välisten sopimusten tulisi mielestäni olla yhdenvertaisia riippumatta siitä, mitä sukupuolta he edustavat.

Vaarallinen lynkkausmieliala

Pari viikkoa sitten asuinalueemme vanhempien Facebook-ryhmässä kuohui: yksin kulkenutta pikkupoikaa oli houkuteltu tuntemattoman auton kyytiin. Asiasta keskusteltiin lasten kanssa kodeissa ja kouluissa, tieto välitettiin nopeasti myös viereisen asuinalueen vanhempien Facebook-ryhmään. Miehen ja auton tuntomerkkejä jaettiin.

Muutaman päivän kuluttua ryhmän keskusteluissa ilmoittautui mies, johon tuntomerkit täsmäsivät. Hän kertoi nähneensä yksinäisen pienen pojan juoksevan illan jo pimennyttyä reppu selässä tienviertä pitkin, pysähtyneensä kysyäkseen, onko lapsella joku hätä. Yhteistä kieltä ei kuitenkaan löytynyt, ja kumpikin jatkoi matkaansa. Poika oli ilmeisesti kuitenkin hätääntynyt kovasti, ja kertonut kotona oman näkemyksensä tapahtumien kulusta, ja sana levisi.

Tuolle miehelle, itsekin kouluikäisten lasten isälle, jäi päälimmäiseksi tunne, ettei enää uskalla tuntemattomille lapsille apua tarjota, ettei tule leimatuksi. Sama tunne tuli monelle muullekin. Kylämäisen asuinalueemme yhteisöllisyyteen on syntynyt epäluuloisuuden särö. Uskalletaanko enää pitää huolta myös toisten lapsista? Vai saammeko yhä useammin lukea uutisia, joissa kukaan ei pysähtynyt auttamaan lasta?

***
Samaan aikaan näin toisaalla Facebookissa levitettävän kuvaa miehestä, joka oli saatetekstin mukaan "tehnyt pahaa kaverin perheelle". Tarkempia määritelmiä näistä pahoista teoista kerrottu, mutta tämä näköjään riitti perusteluiksi miehen leimaamiselle. Sittemmin kuva on kadonnut ainakin omien kavereideni seiniltä ja aikajanoilta.

Hyvä niin. Alkuvuodesta tällaisesta nettiajojahdista nousi kohu, kun Facebookissa levisi hurjaa vauhtia oletetun kännykkävarkaan itsestään ottama kuva, joka oli päätynyt automaattisen synkronoinnin välityksellä puhelimen oikean omistajan Dropbox-tilille. Ei kuitenkaan ole varmaa, esiintyikö kuvissa varas itse. Puhelin löysi tiensä poliisilaitoksen kautta takaisin oikealle omistajalleen, mutta kuvissa esiintyneen nuoren miehen olo saattoi olla jonkin aikaa tukala.

Viime syksynä poliisi julkisti valvontakameran kuvan miehestä, jota epäiltiin seksuaalirikoksesta. Tämäkin kuva levisi sosiaalisessa mediassa vauhdilla, ja ainakin yksi virheellinen pidätys tehtiin, kun poliisi sai kuvan perusteella yleisövihjeen. Kuinkahan moni pelkäsi näyttävänsä rakeisen kuvan mieheltä?

Facebookissa on myös etsitty karanneita teinejä ja baari-ihastuksia, joiden nimi on päässyt hukkumaan. Periaatteessa hyviä tarkoitusperiä näissäkin, mutta kuka tahansa voi levittää sosiaalisessa mediassa kenen tahansa kuvaa mistä tahansa syystä. Kaverin-kaverin-kaverin liikkeelle laittamia etsintäkuulutuksia ei välttämättä kannata laittaa eteenpäin.

Vuoden turhin narina

Viikko sitten ilmestyi Ismo Alangon uusi sinkku Vuoden turhin laulu. Sen videolla kritisoidaan musiikkiviihdeohjelmia. Osansa saavat niin Voice, Idols, Talent kuin Vain elämääkin. Ismo Alanko on saanut videolle mukaan muusikoita, joista osa on irvaillut näille tv-ohjelmille julkisuudessa aikaisemminkin.

Videolla esiintyvä Hynynen kokee, että voi arvoistella tosi-tv:n kautta julkisuutta hakeville muusikoille. Vain elämää -ilmiön hän tuomitsi jo aikaisemmin jyrkkäsanaisesti. Sen sijaan, että hän osaisi "lässyttää paskaa, avautua ja itkeä julkisesti", hän pitää hienona julkisuudenhallintana ehdotella palkintogaalassa ministerille seksiä.

Viisi päivää videon julkaisua myöhemmin kerrottiin suurena uutisena, että Alangon ja kavereiden kanssa tosi-tv:lle naureskellut PMMP-Mira nähdään syksyllä Voice Kids -ohjelman tähtivalmentajana. Itselleen nauraminen on aina terveellistä, mutta minulle jäi tästä kyllä jännä maku suuhun. Lasten tosi-tv-kisat ovat formaattina melko kyseenalaisia.

Alanko ja kumppanit pitävät itseään selvästi parempina muusikoina kuin Idolsin tai Voicen kautta pinnalle nousseita tai niitä, jotka muistelivat uransa huippuhetkiä Vain elämää -poppoossa. Haiskahtaa kulttuurielitismiltä: meidän musiikki on parempaa kuin teidän musiikki! Kaikkien pitää tehdää musiikkia samoilla ehdoilla kuin me! Ja me voidaan pilkata niitä, jotka tekee asioita eri tavalla!

Miljoona kärpästä on harvoin väärässä. Musiikkiohjelmat ja toi-tv-kilpailut voivat olla kulttuurisilta arvoiltaan köyhiä, mutta esiteini-ikäisten lasten kanssa perjantai- ja lauantai-iltaisin ne ovat varsin mukavaa katsottavaa. Joskus tarvitaan ihan puhdasta viihdettä, jonka ei olekaan tarkoitus haastaa älyllisesti tai tarjota elämää suurempia elämyksiä. Erityisesti Vain elämää oli perheystävällinen formaatti: ketään ei tiputettu pois, kenenkään vikoja ei osoiteltu sormella, ketään ei laitettu paremmuusjärjestykseen, kukaan ei voittanut. Tärkeintä oli yhdessäolo. Niin meilläkin täällä kotisohvalla.

"Äiti, onko kaikkien naisten pakko meikata?"

Olen pitkään pyöritellyt mielessäni samoja teemoja, joista Sussu kirjoitti viime sunnuntaina. Ihan yhtä räväkkään otsikointiin en itse taida pystyä. Eettinen ja ekologinen kuluttaminen on mielestäni kuitenkin suuri paradoksi: johan sana kuluttaminen viittaa toimintaan, jossa jotain kuluu, vähenee, vajenee. Voiko sellainen olla eettistä ja ekologista?

Yksi erityisesti minua kummeksuttanut aihe on ekokosmetiikka. Ymmärrän toki sen pointin, että mieluummin sitä iholleen luonnontuotteita läträä kuin öljyjalosteita. Itsekin käytän luonnonkosmetiikkaa. Mielestäni ekologisuuden idea kuitenkin katoaa siinä vaiheessa, kun purkkeja ja purtiloita on kylppärin hyllyllä ja käsveskan uumenissa enemmän kuin ehtii kohtuudella nassuunsa läästiä.

Eikö ekologisempaa olisi miettiä, tarvitseeko ihan oikeasti erikseen päivä-, yö-, meikki-, väri-, silmänympärys-, käsi-, jalka-, selluliitti- ja huulirasvoja? Edes niitä ekologisia? Kenenkään ihmisen ei varmasti oikeasti tarvitse värjätä hiuksiaan - turhamaista se on luonnonmukaisilla väreilläkin. Ekokosmetiikan nimiin vannovat syyttävät helposti tavallisia kosmetiikkamerkkejä viherpesusta, mutta vain harva tuntuu pysähtyvän miettimään käyttämiensä kosmetiikkatuotteiden määriä. Ei ekotuotekaan autuaaksi tee.

Pari vuotta sitten luonnonkosmetiikkamessuilla etsin peitepuikkoa yksittäisten, hormonitoimintaan liittyvien näppyjen peittämiseen. Yhden kojun esittelijä pahoitteli, että sellaista ei ole, mutta tarjosi tilalle meikkivoidetta. Sanoin, etten sellaista ole koskaan oikein osannut käyttää. Vieressäni seissyt asiakas kommentoi: "voi, se on ihan helppoa, äkkiä sen oppii". Tiuskaisin ehkä turhankin nopeasti takaisin, että enpä koe tarvetta opetellakaan, kun ilman olen tähänkin saakka pärjännyt.


Usein naiset perustelevat meikkaamista ja kosmetiikalla läträämistä sanoen, että ilman tököttejä ei näytä ihmiseltä.Toinen peruste on, että vain huoliteltu nainen otetaan vakavasti esimerkiksi työyhteisössä. Meikkaaminen on kuulemma myös toisten kunnioittamista. Vasta ihan viime vuosina on alkanut kuulua vastaavia vaatimuksia miehille. Tähän saakka ukkoväelle on riittänyt, kunhan kampaavat hiuksensa ja ajavat partansa. Kosmetiikan karsiminen on myös kannanotto tasa-arvon puolesta. Tokikaan ei tarvitse näyttää metsäläiseltä, mutta ehkä sen kodista poistumisen vaatiman sotamaalin määrää voisi itse kukin harkita.

Minut herätti pari vuotta sitten tytär, joka aamutoimiani tarkkailtuaan kysyi, että onko hänenkin sitten aikuisena pakko käyttää meikkiä. Selitin, että jotkut naiset haluavat näyttää kauniimmilta, mutta meikkaaminen ei ole mikään pakko "varsinkin, kun sä olet noin kaunis muutenkin". Jäin miettimään, millaisen viestin annan teini-ikää lähestyvälle tyttärelleni omalla meikkaamisellani ja ulkonäköni muokkaamisella. Jos oma ulkonäköni ei kelpaa itselleni, miten voin vakuuttaa monia piirteitä minulta perineelle lapselle, että hän on kaunis ja hyvä juuri tuollaisena, luonnollisena?

Nykyään meikkaan kevyesti kerran, pari kuukaudessa. Lähinnä sellaisissa tilanteissa, joissa muutenkin panostetaan ulkoasuun pykälää paremmilla vaatteilla ja kampauksella. Tällaisessa kontekstissa pystyn selittämään sekä lapselleni että itselleni myös kasvojen parantelun. Kun arkimeikki on olematon, voi juhlameikkikin olla kevyt. Pärjään luomiväriduolla, ripsarilla ja silmänrajauskynällä pitkälle.

Tiedän, että ongelmaista ihoa pitää hoitaa kunnollisilla aineilla. Toisaalta uskallan epäillä, että osa ongelmista aiheutuu länsimaisesta hygieniakäsityksestä. Jos iholta pestään pois kaikki sen luonnolliset suoja-aineet ja korvataan ne kemianteollisuuden tuotteilla, niin eikö ongelmia ole odotettavissakin?

Itse kärsin kolmisenkymmentä vuotta ongelmahiuksista. Kun vaihdoin luonnonkosmetiikan shampooseen ja hoitoaineeseen, liukkaat ja kampauksiin taipumattomat hiukseni alkoivat pysyä ponnarilla ja nutturalla. Pystyin pidentämään pesuväliä: nyt menee jo melkein viikko ennen kuin hiukset alkavat näyttää ja tuntua rasvaisilta. Kampauksia ei tarvitse enää kuorruttaa hiuslakalla (joka auttoi korkeintaan pari tuntia), joten pesutarvetta ei tule siitäkään. Hiukset tuntuvat tuuheammilta - ainakin leteistä tulee paksumpia. Eli oikeastaan sain kaikki hiustuotemainosten lupaamat ominaisuudet, kun jätin tuotteet käyttämättä.

Olen muuten myös huomannut, että hiukseni eivät olekaan sitä tylsää maantienväriä, jota kuvittelin vuosikausien värjäämisellä peittäväni.