Olen aina ollut innokas julkisen liikenteen käyttäjä ja puolesta puhuja. Se on usein taloudellinen vaihtoehto, mutta myös ympäristöystävällisyys on painava peruste joukkoliikenteen suosimiselle. Kätevää ja käytännöllistä se ei aina ole. Lasten tai painavien kantamusten kanssa saattaa alle kymmen kilometrin matkalla joutua käyttämään jopa kolmea eri kulkupeliä. Odotusaikoineen matkantekoon kuluu siis helposti lähes tunti, kun autolla perillä olisi vartissa.
Julkisia kulkuneuvoja käyttäessä säästyy kuitenkin ruuhkilta ja pysäköintipaikan etsimiseltä. Bussissa tai lähijunassa voi lukea, neuloa, selata puhelimella nettiä tai vaikka torkkua. Mikään näistä ei ole kovin suositeltavaa ainakaan kuskin paikalla autolla liikkuessa.
Aina julkinen liikenne ei kuitenkaan ole sopivin vaihtoehto. Tänään olen menossa tyttäreni ja mieheni kanssa konserttiin Finlandia-talolle. Mietimme ensin, että menisimme junalla, koska kävelymatka asemalta on lyhyt. Sitten pysähdyimme laskemaan. Kaksi aikuista ja lapsi, seutuliput edestakaisin matkakorteilla: 4*3,47 € + 2*1,74 € = 17,36 €. Pysäköinti Finlandia-talolla konsertin ajaksi noin klo 18.30-22.00: 7 *2 € = 14 €. Toki bensakulujakin matkasta tulee, mutta muita auton kuluja en tähän laskelmaan ota, rotisko kun pihalla joka tapauksessa on.
Meillä on mukana alakouluikäinen lapsi, joten ajokuntoakaan ei tarvitse epäillä. Perjantai-ilta rautatieasemalla ja lähijunassa ei näiden laskelmien jälkeen todellakaan houkuttele.
perjantai 26. huhtikuuta 2013
perjantai 19. huhtikuuta 2013
Koulurauhaa
Pari viikkoa on kohistu koulujen järjestysongelmista. Iltapäivälehdessä väännetään jo otsikoita niinkin päin, että opettajat käyttäytyvät asiattomasti ja kaivataan kokemuksia kaameimmista opettajista. Kyllähän jokaiseen ammattikuntaan mahtuu monenlaisia tyyppejä, mutta opettajan työssä on kyse ennenkaikkea vuorovaikutuksesta.
Itse olin kouluaikani lähinnä kiltti tyttö -kategoriassa, enkä joutunut kahnauksiin opettajien kanssa. Ala-asteella opettajallani oli tapana nakata liidunpätkällä oppilaita, jotka eivät keskittyneet opetukseen eivätkä reagoineet kehotuksiin. Kovin monta kertaa ei samaa oppilasta pitänyt liidulla heittää, mutta toisaalta muistan ainakin kerran luokassa lentäneen myös taulusienen samassa tarkoituksessa. Nykykoulussa tämä taitaisi olla jo pahoinpitelysyytteen paikka.
Sama opettaja katkaisi kerran myös karttakeppinsä iskiessään sillä pöytään kesken kurinpidollisen saarnansa. Näistä tilanteista ei ainakaan minulle kuitenkaan jäänyt traumoja. Oikeastaan päinvastoin: tuntui siltä, että opettaja puolustaa työrauhaa tarvittavin välinein. Tietääkseni noista liituja otsaan saaneistakin kavereista tuli ihan yhteiskuntakelpoisia.
Koulun työrauhassa ei ole kyse vain opettajien työrauhasta, vaan myös oppilaiden oikeudesta ja mahdollisuudesta saada keskittyä koulupäivän aikana oppimiseen. Keskittyminen on vaikeaa, jos luokassa joku pitää jatkuvasti omaa showtaan, tulee ja menee miten sattuu ja käy jopa fyysisesti kimppuun.
Kriisitilanteessa opettajien tulisi kutsua paikalle toinen opettaja samalla kun oppilaat ottavat esiin kännykkänsä, jotta voivat myöhemmin jakaa videoita netissä.Tilanteet teinien kanssa saattavat kuitenkin kärjistyä hyvinkin nopeasti, harkinta-aikaa ei välttämättä ole. Naapuriluokasta apua hakeva opettaja on nuorten silmissä helposti pelkuri ja häviäjä, jonka auktoriteetin rippeetkin rapisevat lattian rakoihin.
Opettajien ei pitäisi provosoitua, kun provosoidaan. He ovat aikuisia lasten keskellä, heidän tulisi toimia esimerkkeinä myös käytöksellään, ei vain opetuksellaan. Opettajatkin ovat kuitenkin vain ihmisiä. Kenelläpä ei joskus tunteet kuohahtaisi ja tilannetaju pettäisi? Sellaisten tilanteiden jälkeen pitää kuitenkin suoraselkäisesti tunnustaa mokanneensa, pyytää anteeksi ja paikata, mitä paikattavissa on. Pelkällä räjähtävällä temperamentillakaan ei auktoriteettia hankita.
Opettajien ei pitäisi olla koulussa poliiseja, vaan opettajia. Kurinpitotehtävien pitäisi olla poikkeuksia arjessa, ei rutiinia. Opettajien yleisin rangaistuskeino on laittaa merkintä Wilmaan. Se ei monen kohdalla aiheuta mitään jälkiseuraamuksia kotona - päinvastoin, opettajaa saatetaan kotona arvostella turhasta niuhottajaksi. (Tunnustan!) Jälki-istuntokaan ei tunnu juuri missään, kun se on mahdollista suorittaa vaikkapa välitunnin aikana. Kasvatusvelvollisuutta sysätään opettajille, mutta kuitenkaan laki ei salli mahdollisuutta käyttää esimerkiksi jälki-istuntoa käyttäytymisen perussääntöjen tukiopetukseen.
Omat lapseni käyvät yhtenäiskoulua, jossa on oppilaita eskarista ysiluokkalaisiin. 6-vuotias on kovin pieni rippikoululaisen rinnalla. Opettajat joutuvat koulupäivän aikana tekemisiin monenikäisten lasten kanssa, koulun tapahtumissa pitää ottaa huomioon eri-ikäisten kyvyt ja kiinnostuksen kohteet. Joulujuhlissa nähdään peräjälkeen tip-tapit ja musiikkivideoiden tyyliin tehdyt tanssiesitykset. Koulussa vallitsee pääsääntöisesti kiva yhteisöllisyys. "Isot" esimerkiksi järjestävät "pienille" välituntitoimintaa ja saavat sillä suoritettuja kurssejaan. Lähes kaikki tuntevat toisensa.
Se ei silti tarkoita sitä, etteikö ongelmiakin suuressa koulussa joskus olisi. Kuulemani mukaan ainakin kiusaamisen ja lintsaamiseen on puututtu asianmukaisesti. Vanhempana toivon, että koulun henkilökunnalla on ammattitaito, rohkeus ja tarvittavat oikeudet puuttua riittävän vahvasti häiriökäyttäytymiseen, jottei muutaman oppilaan riehuminen pilaa oppimisrauhaa muilta liki 400 oppilaalta.
Itse olin kouluaikani lähinnä kiltti tyttö -kategoriassa, enkä joutunut kahnauksiin opettajien kanssa. Ala-asteella opettajallani oli tapana nakata liidunpätkällä oppilaita, jotka eivät keskittyneet opetukseen eivätkä reagoineet kehotuksiin. Kovin monta kertaa ei samaa oppilasta pitänyt liidulla heittää, mutta toisaalta muistan ainakin kerran luokassa lentäneen myös taulusienen samassa tarkoituksessa. Nykykoulussa tämä taitaisi olla jo pahoinpitelysyytteen paikka.
Sama opettaja katkaisi kerran myös karttakeppinsä iskiessään sillä pöytään kesken kurinpidollisen saarnansa. Näistä tilanteista ei ainakaan minulle kuitenkaan jäänyt traumoja. Oikeastaan päinvastoin: tuntui siltä, että opettaja puolustaa työrauhaa tarvittavin välinein. Tietääkseni noista liituja otsaan saaneistakin kavereista tuli ihan yhteiskuntakelpoisia.
Koulun työrauhassa ei ole kyse vain opettajien työrauhasta, vaan myös oppilaiden oikeudesta ja mahdollisuudesta saada keskittyä koulupäivän aikana oppimiseen. Keskittyminen on vaikeaa, jos luokassa joku pitää jatkuvasti omaa showtaan, tulee ja menee miten sattuu ja käy jopa fyysisesti kimppuun.
Kriisitilanteessa opettajien tulisi kutsua paikalle toinen opettaja samalla kun oppilaat ottavat esiin kännykkänsä, jotta voivat myöhemmin jakaa videoita netissä.Tilanteet teinien kanssa saattavat kuitenkin kärjistyä hyvinkin nopeasti, harkinta-aikaa ei välttämättä ole. Naapuriluokasta apua hakeva opettaja on nuorten silmissä helposti pelkuri ja häviäjä, jonka auktoriteetin rippeetkin rapisevat lattian rakoihin.
Opettajien ei pitäisi provosoitua, kun provosoidaan. He ovat aikuisia lasten keskellä, heidän tulisi toimia esimerkkeinä myös käytöksellään, ei vain opetuksellaan. Opettajatkin ovat kuitenkin vain ihmisiä. Kenelläpä ei joskus tunteet kuohahtaisi ja tilannetaju pettäisi? Sellaisten tilanteiden jälkeen pitää kuitenkin suoraselkäisesti tunnustaa mokanneensa, pyytää anteeksi ja paikata, mitä paikattavissa on. Pelkällä räjähtävällä temperamentillakaan ei auktoriteettia hankita.
Opettajien ei pitäisi olla koulussa poliiseja, vaan opettajia. Kurinpitotehtävien pitäisi olla poikkeuksia arjessa, ei rutiinia. Opettajien yleisin rangaistuskeino on laittaa merkintä Wilmaan. Se ei monen kohdalla aiheuta mitään jälkiseuraamuksia kotona - päinvastoin, opettajaa saatetaan kotona arvostella turhasta niuhottajaksi. (Tunnustan!) Jälki-istuntokaan ei tunnu juuri missään, kun se on mahdollista suorittaa vaikkapa välitunnin aikana. Kasvatusvelvollisuutta sysätään opettajille, mutta kuitenkaan laki ei salli mahdollisuutta käyttää esimerkiksi jälki-istuntoa käyttäytymisen perussääntöjen tukiopetukseen.
Omat lapseni käyvät yhtenäiskoulua, jossa on oppilaita eskarista ysiluokkalaisiin. 6-vuotias on kovin pieni rippikoululaisen rinnalla. Opettajat joutuvat koulupäivän aikana tekemisiin monenikäisten lasten kanssa, koulun tapahtumissa pitää ottaa huomioon eri-ikäisten kyvyt ja kiinnostuksen kohteet. Joulujuhlissa nähdään peräjälkeen tip-tapit ja musiikkivideoiden tyyliin tehdyt tanssiesitykset. Koulussa vallitsee pääsääntöisesti kiva yhteisöllisyys. "Isot" esimerkiksi järjestävät "pienille" välituntitoimintaa ja saavat sillä suoritettuja kurssejaan. Lähes kaikki tuntevat toisensa.
Se ei silti tarkoita sitä, etteikö ongelmiakin suuressa koulussa joskus olisi. Kuulemani mukaan ainakin kiusaamisen ja lintsaamiseen on puututtu asianmukaisesti. Vanhempana toivon, että koulun henkilökunnalla on ammattitaito, rohkeus ja tarvittavat oikeudet puuttua riittävän vahvasti häiriökäyttäytymiseen, jottei muutaman oppilaan riehuminen pilaa oppimisrauhaa muilta liki 400 oppilaalta.
perjantai 12. huhtikuuta 2013
Käsityössä maksaa laatu
Parhaillaan vietetään Taidon ja käsityön viikkoa. Tarkoituksena tällä teemaviikolla on nostaa esiin suomalaista osaamista, taitoa sekä käsityökulttuuria ja muotoilua.
Viikon tarkoituksena on niin innostaa ihmisiä tekemään itse ja kokeilemaan uusia juttuja kuin esitellä taitavia käsitöläisiä ja heidän työnsä jälkeä. Suomessa on monia upeita käsityöläisiä, jotka valmistavat laadukkaita, kauniita ja käytännöllisiä esineitä.
Käsityöläiset eivät voi kilpailla hinnoilla, vaan ostajat on vakuutettava tuotteen muista ominaisuuksista. Yrittäjien kokemuksen mukaan kuluttajien ostopäätöksiin vaikuttavat hinnan lisäksi yksilöllisyys, laatu ja se, että tuote sopii omaan tyyliin. Käsityöläinen kilpailee laadulla.
Itse pyrin ostamaan suomalaista käsityötä aina, kun se käyttötarkoitukseensa ja budjettiini sopii. Viimeisimmän käsityöhankintani tein tänään, kun ostin pari uutta puukauhaa. Koivukauhan tuotteita olen aikaisemminkin ostanut eri messuilta, ja olen ollut todella tyytyväinen laatuun. Näin puutarhakauden (toivottavasti) lähestyessä voin erityisesti suositella kynsiharjaa, jolla todella saa mullat pois kynsien alta!
Viikon tarkoituksena on niin innostaa ihmisiä tekemään itse ja kokeilemaan uusia juttuja kuin esitellä taitavia käsitöläisiä ja heidän työnsä jälkeä. Suomessa on monia upeita käsityöläisiä, jotka valmistavat laadukkaita, kauniita ja käytännöllisiä esineitä.
Suomessa kädentaitoja on perinteisesti arvostettu. Kansa- ja
peruskoulujärjestelmässä jokainen suomalainen on saanut itse kokeilla,
kuinka paljon työtä vaatii pannulapun neulominen edes suunnilleen
suorakulmaiseksi. Usein asiakkailta kuitenkin unohtuu, että
käsityöyrittäjä ei voi myydä tuotteitaan pelkkien materiaalien hinnalla.
Vuonna 1862 Vaasan kauppakoulun johtaja August Lilius nouvoi “Tehdastelijoita ja Ammattilaisia”
Tawaran hinnan määrittelystä seuraavasti:
Myydessään tawaroita käsintekijän pitää saaman niin paljon kuin raaka-aine, eri työwaiheitten työpalkat ja muut kulungit maksavat. Kun me tähän lisäämme kohtuullisen wanhuudenwaran ja woiton käsintekijöille, niin saamme myyntihinnan. Sen tähden ei ostawaisen tule tinkiä tawaran myyntihinnasta.
Liliuksen päivien jälkeen kuluttajien mahdollisuudet ovat kuitenkin muuttuneet merkittävästi. Lähes
mitä tahansa saa tehtaassa sarjatuotettuna huomattavasti edullisemmin kuin käsityöläisen
tekemänä. Aasian edullisemman työvoiman maissa myös käsityön hinta saadaan merkittävästi
edullisemmaksi kuin vastaavan tuotteen valmistaminen Suomessa.
Käsityöläiset eivät voi kilpailla hinnoilla, vaan ostajat on vakuutettava tuotteen muista ominaisuuksista. Yrittäjien kokemuksen mukaan kuluttajien ostopäätöksiin vaikuttavat hinnan lisäksi yksilöllisyys, laatu ja se, että tuote sopii omaan tyyliin. Käsityöläinen kilpailee laadulla.
Itse pyrin ostamaan suomalaista käsityötä aina, kun se käyttötarkoitukseensa ja budjettiini sopii. Viimeisimmän käsityöhankintani tein tänään, kun ostin pari uutta puukauhaa. Koivukauhan tuotteita olen aikaisemminkin ostanut eri messuilta, ja olen ollut todella tyytyväinen laatuun. Näin puutarhakauden (toivottavasti) lähestyessä voin erityisesti suositella kynsiharjaa, jolla todella saa mullat pois kynsien alta!
perjantai 5. huhtikuuta 2013
Tänään muotia, huomenna jätettä
Suomessa kierrätetään monipuolisesti ja tehokkaasti. Lähes kaikelle kierrätyskelpoiselle jätteelle löytyy keräyspisteet ainakin suurimmissa asutuskeskuksissa helposti kulkureittien varrelta. Kaatopaikoille joutuvan sekajätteen koostumus onkin asutuskeskuksissa muuttunut niin, että tekstiilijätteen osuus on kasvanut neljästä jopa kuuteentoista prosenttiin.
Tutkijat selittävät tekstiilijätteen osuuden kasvamista myös kertakäyttökulttuurin lisääntymisellä. Muoti kiertää yhä nopeammin ja vaatteita saa kaupasta yhä edullisemmin, joten niistä myös luovutaan yhä helpommin. Kaikkea ei kirpputoreille tai vaatekeräyksiin huolita: jos materiaalit ovat kehnoja, vaate menee käyttökelvottomaan kuntoon nopeasti. Jo pestessä vaatteet saattavat olla ympäristöriski: keinokuiduista irtoaa pesussa mikroskooppisia hiukkasia, jotka kertyvät vesistöön ja sitä kautta ravintoketjuun.
Vaatteita ostetaan meillä tarpeen mukaan, käytettäväksi. Kaapintäytteenä niitä ei roikoteta, vaan vaatteita on jokaisella perheenjäsenellä sen verran, että pyykkirumbaa ahkerasti pyörittämällä jokaiselle on joka päivä puhdasta päälle pantavaa. Myös liinavaatteiden ja muiden kodintekstiilien määrä pidetään maltillisena, koska säilytystiloja on rajallisesti. Olen huomannut, että kaksi tai korkeintaan kolme pussilakanasettiä perheenjäsentä kohden riittää mainiosti myös oksennustautien yli.
Myönnän olevani laiska paikkaaja. Irronneet napit vielä ompelen paikoilleen, mutta vetoketjujen edessä nostan kädet ilmaan. Ratkenneiden saumojen tai palkeenkielien kohdalla mietin tarkkaan korjaamisen mielekkyyttä. Varsinkin lasten vaatteissa hajoaa todennäköisesti seuraava kohta pian paikkaamisen jälkeen.
Vaatteiden materiaaleista sen sijaan olen tarkka. Ostan lähinnä luonnonkuituisia tekstiilejä ihan jo siksi, että ne tuntuvaat mukavammilta. Ne myös usein kestävät käyttöä ja pesua paremman näköisenä. Toki tekokuidulla saadaan parannettua kankaiden ominaisuuksia, kun halutaan esimerkiksi kestävyyttä, joustoa tai vedenpitävyyttä. Pyrin myös ostamaan vaatteita, jotka kestäisivät käyttöä mahdollisimman pitkään. Onneksi lapsenikaan eivät vielä ole kiinnostuneet pintamuodista, vaan syksyllä hankitut paidat ja housut kelpaavat kouluun vielä keväälläkin, mikäli suinkin päälle mahtuvat.
Ehjät ja käyttökelpoiset vaatteet lähtevät meiltä uusille käyttäjille joko lähipiirin, kirpputorin tai vaatekeräyksen kautta. Käyttöikänsä päähän tulleiden vaatteiden kierrätys on asia, jossa minulla olisi tsemppaamisen varaa. Osan säästän käsityöprojekteihin, napit ja nyörit raksin aina talteen jatkokäyttöä varten. Myönnän kuitenkin, että monen tekstiilin osoitteena on roskis. Siis se ihan tavallinen kaatopaikalle päätyvä sekajäte. Tähän on syynä puhtaasti lajittelijan laiskuus.
En jaksa selvitellä, olisiko puhkinukutuilel lakanoille, maalitahraisille paidoille tai nuhjuisille pyyhkeille käyttöä pieneläinsuojissa. Sellaista ei lähialueella ole, joten riepujen toimittaminen vaatisi minulta erikseen suunniteltua ja aikataulutettua reissua. Vaikka siitä varmasti tulisikin hyvä mieli, tuntuu vaivannäkö liian suurelta arjen pyörittämisen keskellä.
Omassa taloyhtiössämme on keräyspöntöt sekajätteen lisäksi biojätteelle, pahville ja kartongille. Kävelymatkan päästä löytyy lasin, metallin ja paristojen keräyspiste. Käyttökelpoisille vaatteillekin löytyy keräyspönttö, mutta "lumpulle" ei. Energiajaetta ei kotikunnassamme toistaiseksi yleisesti kerätä. Sitä olisi kuitenkin mahdollista viedä marketin kierrätyspisteeseen. Olen välillä vienytkin sinne esimerkiksi elintarvikkeiden pakkauksista kertyvää muovijätettä. Eipä olisi iso ongelma kerätä risoja vaatteita ja kangastilkkuja omaan pussiinsa ja vaikka kerran kuussa kauppareissun yhteydessä viedä ne keräykseen. Tulisi edes sen pussillisen verran vähemmän kuormitusta kaatopaikalle.
Tutkijat selittävät tekstiilijätteen osuuden kasvamista myös kertakäyttökulttuurin lisääntymisellä. Muoti kiertää yhä nopeammin ja vaatteita saa kaupasta yhä edullisemmin, joten niistä myös luovutaan yhä helpommin. Kaikkea ei kirpputoreille tai vaatekeräyksiin huolita: jos materiaalit ovat kehnoja, vaate menee käyttökelvottomaan kuntoon nopeasti. Jo pestessä vaatteet saattavat olla ympäristöriski: keinokuiduista irtoaa pesussa mikroskooppisia hiukkasia, jotka kertyvät vesistöön ja sitä kautta ravintoketjuun.
Vaatteita ostetaan meillä tarpeen mukaan, käytettäväksi. Kaapintäytteenä niitä ei roikoteta, vaan vaatteita on jokaisella perheenjäsenellä sen verran, että pyykkirumbaa ahkerasti pyörittämällä jokaiselle on joka päivä puhdasta päälle pantavaa. Myös liinavaatteiden ja muiden kodintekstiilien määrä pidetään maltillisena, koska säilytystiloja on rajallisesti. Olen huomannut, että kaksi tai korkeintaan kolme pussilakanasettiä perheenjäsentä kohden riittää mainiosti myös oksennustautien yli.
Myönnän olevani laiska paikkaaja. Irronneet napit vielä ompelen paikoilleen, mutta vetoketjujen edessä nostan kädet ilmaan. Ratkenneiden saumojen tai palkeenkielien kohdalla mietin tarkkaan korjaamisen mielekkyyttä. Varsinkin lasten vaatteissa hajoaa todennäköisesti seuraava kohta pian paikkaamisen jälkeen.
Vaatteiden materiaaleista sen sijaan olen tarkka. Ostan lähinnä luonnonkuituisia tekstiilejä ihan jo siksi, että ne tuntuvaat mukavammilta. Ne myös usein kestävät käyttöä ja pesua paremman näköisenä. Toki tekokuidulla saadaan parannettua kankaiden ominaisuuksia, kun halutaan esimerkiksi kestävyyttä, joustoa tai vedenpitävyyttä. Pyrin myös ostamaan vaatteita, jotka kestäisivät käyttöä mahdollisimman pitkään. Onneksi lapsenikaan eivät vielä ole kiinnostuneet pintamuodista, vaan syksyllä hankitut paidat ja housut kelpaavat kouluun vielä keväälläkin, mikäli suinkin päälle mahtuvat.
Ehjät ja käyttökelpoiset vaatteet lähtevät meiltä uusille käyttäjille joko lähipiirin, kirpputorin tai vaatekeräyksen kautta. Käyttöikänsä päähän tulleiden vaatteiden kierrätys on asia, jossa minulla olisi tsemppaamisen varaa. Osan säästän käsityöprojekteihin, napit ja nyörit raksin aina talteen jatkokäyttöä varten. Myönnän kuitenkin, että monen tekstiilin osoitteena on roskis. Siis se ihan tavallinen kaatopaikalle päätyvä sekajäte. Tähän on syynä puhtaasti lajittelijan laiskuus.
En jaksa selvitellä, olisiko puhkinukutuilel lakanoille, maalitahraisille paidoille tai nuhjuisille pyyhkeille käyttöä pieneläinsuojissa. Sellaista ei lähialueella ole, joten riepujen toimittaminen vaatisi minulta erikseen suunniteltua ja aikataulutettua reissua. Vaikka siitä varmasti tulisikin hyvä mieli, tuntuu vaivannäkö liian suurelta arjen pyörittämisen keskellä.
Omassa taloyhtiössämme on keräyspöntöt sekajätteen lisäksi biojätteelle, pahville ja kartongille. Kävelymatkan päästä löytyy lasin, metallin ja paristojen keräyspiste. Käyttökelpoisille vaatteillekin löytyy keräyspönttö, mutta "lumpulle" ei. Energiajaetta ei kotikunnassamme toistaiseksi yleisesti kerätä. Sitä olisi kuitenkin mahdollista viedä marketin kierrätyspisteeseen. Olen välillä vienytkin sinne esimerkiksi elintarvikkeiden pakkauksista kertyvää muovijätettä. Eipä olisi iso ongelma kerätä risoja vaatteita ja kangastilkkuja omaan pussiinsa ja vaikka kerran kuussa kauppareissun yhteydessä viedä ne keräykseen. Tulisi edes sen pussillisen verran vähemmän kuormitusta kaatopaikalle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)