Kengänpohjat päivässä

"Kato nyt, missä sun lapsi on!", henkäisi aikoinaan naapuri leikkipaikalla. Vilkaisin selkäni taa ja näin lähes kaksivuotiaan lapseni kiipeilytelineessä. Huomattuaan, että äiti katsoo, lapsi aikoi vilkuttaa innoissaan. Jouduin muistuttamaan, että ei kannata vilkuttaa kahdella kädellä yhtä aikaa, kun putoamismatka on enemmän kuin lapsen oma pituus.

Tämä lapsi oppi kiipeämään sohvalle ennen kuin seisoi ilman tukea. Muutaman kerran jälkeen hän myös oppi, että sohvalta kannattaa tulla alas mieluummin peffa kuin pää edellä. Ja tämä on lapsistani se vähemmän liikunnallinen.

Se liikunnallisempi sen sijaan sai viisvuotistarkastuksessa neuvolasta papereihinsa huomautuksen, että lapsi ei osaa kunnolla heittää palloa. No ei kai, kun heti pystyyn noustuaan lapsi otti mailan (lattiaharjan, kenkälusikan, paistinlastan, kepin) käteensä ja läimi palloja sillä. Neuvolassa haluttiin vain tietää, osaako lapsi heittää palloa - mailapelit juosten, luistellen ja rullaluistellen eivät ole merkille pantavia taitoja.

Molemmat lapset ovat heti kävelytaidon opittuaan saaneet seikkailla metsissä ja pelloilla. Kivien ja puiden osalta olen sanonut, että kiivetä saa niin korkealle kuin itse pääsee, kunhan selviytyy myös ehjänä alas. Putoaminen on "kielletty", eli järki pitää touhussa olla. Ainakin oma jälkikasvu on nämä ohjeet aika hyvin jo pienestä pitäen omaksunut, laastarilla ollaan saatu kaikki kolhut paikattua.

Olen usein kuullut samanlaisia kommentteja lasteni kiipeilystä ja muusta liikkumisesta kuin Katja Lahti, mutta jättänyt ne omaan arvoonsa. Uskon, että kun lapset saavat touhuissaan pieniä kolhuja, he oppivat hiljalleen omat rajansa, ja suuremmilta tapaturmilta vältytään. Lasten yhteenlaskettu ikä on nyt parikymmentä vuotta, ja toistaiseksi tämä teoria on pitänyt kutinsa.

Äitini neuvoi aikoinaan, että terve lapsi nuolee kengänpohjat päivässä. Ehdoin tahdoin ei toki ole tarpeen maata suuhun lappaa, mutta jos pihalla nyt vähän sattuu maistelemaan luonnon ihmeitä, en hätäänny. Koiran- ja muiden eläinten kakat sekä sienet olen kuitenkin käskenyt jättää maistamatta, koska ne saattavat olla oikeastikin vaarallisia. Lumen syöntiä en myöskään pääkaupunkiseudulla suosittele, mutta jos sitä nyt on ihan pakko popsia, niin kannattaa valita sitä valkoista laatua. Flunssia, vatsatauteja ja allergioita lapsillamme ei sanottavasti ole tällä menetelmällä ollut.

Yhdestä turvallisuussäännöstä en kuitenkaan tingi senttiäkään: fillarin päälle tai rullaluistimille noustessa pitää olla kypärä päässä. Tämä ei johdu siitä, ettenkö luottaisi lasteni taitoihin, vaan siitä, että liikenteessä he eivät ole yksi. Sitäpaitsi kaikkia muita ruumiinosia lääketiede pystyy pitkälti korvaamaan, mutta varapäitä ei tehdä.

Ensimmäisen maailman ongelmia

Tällä viikolla on ärsyttänyt johto. Tai useampikin johto. Kaikenlaisia ladattavia laitteita on perheeseen kertynyt, ja jokaisella on omat laturinsa ja johtonsa. Perheemme neljästä kännykästä kolme on samaa merkkiä, mutta näistä vain kahteen käy sama laturi. Se kolmas onneksi hoituu erimerkkisen puhelimen laturilla.

Noiden kolmen puhelimen lisäksi meillä on samalta valmistajalta kaksi kameraa ja täppäri. Kaikkien virta tulee erilaisesta lähteestä. Täppärin liitin ei tietenkään voi olla samanlainen kuin yhdessäkään puhelimessa. Tyttären pokkarikamera käyttää sormipattereita, joiden laturilla onnkesi on muukin funktio. Oman kamerani akku pitää ladata omalla laturillaan.

Havahdun laturiongelmaan lähes päivittäin, kun kaivan jollekin laitteelle sopivaa piuhaa latausnurkastamme. Pitää olla tarkkana, että yhdistää oikean piuhan sekä laitteeseen että seinään. Usein on käynyt niin, että seinässä onkin väärä laturi.

Reissuun lähtiessä tarvitsen mukaan kännykän (yhteydenpitoon ja musiikin kuunteluun), täppärin (lehtien ja kirjan lukemiseen) ja kameran (kuvien ottamiseen). Kameran sentään sain ladattua etukäteen, mutta kaksi laturia piti silti varata mukaan. Ulkomaille saattaa lisäksi tarvita vielä adapterin erilaisten sähköpistokkeiden ja jännitteiden takia. Miksi virtaa ei voi tulla joka vehkeeseen samanlaisesta liittimestä?

Kun vatsa vaivaa

Koska tällä viikolla päässäni ei ole liikkunut muuta kuin kuumehöyryjä ja räkää, en nyt kykene kommentoimaan ajankohtaisia aiheita muuten kuin toteamalla, että on niitä ruumiinosia poistettu kohonneen syöpäriskin takia muiltakin kuin Pittin vaimokkeelta.

Sairastuin haavaiseen paksusuolentulehdukseen lukion loppusuoralla. Diagnoosin sain kirjoitusten jälkeisenä syksynä, juuri täytettyäni 19. Se oli kolmas kerta, kun minulla epäiltiin syöpää. Pari vuotta aikaisemmin oli poistettu pari kummallisen näköistä luomea ja samana kesänä munasarjoista löytyi jotain ylimääräistä. Tennispallon kokoinen möykky oli onneksi vain dermoidikysta.

Siksipä tämä viimeisinkin diagnoosi oli alkuun vain helpotus: syön lääkärin määräämät lääkkeet, kyllä tämä tästä. Ihan niin se ei sitten kuitenkaan mennytkään, vaan kymmenen vuotta myöhemmin silloinen lääkärini ehdotti, että leikattaisiin koko paksusuoli pois. Kauaa en suostumista joutunut miettimään, koska sen verran tuskaista oli viimeiset vuodet sairauden kanssa ollut. Kohonnut riski paksusuolensyöpäänkin huolestutti.

Minulle leikattiin niin sanottu J-pussi. Olen pärjännyt sen kanssa jo seitsemän vuotta oikeinkin hyvin. Ihan terveeksi en itseäni kuitenkaan koe. Joudun edelleen miettimään mitä ja milloin syön. En kuitenkaan joudu enää pitämään silmällä lähimpien vessojen sijaintia. En kärsi lamaannuttavista vatsakivuista, en syö kourakaupalla lääkkeitä enkä vuoda verta ulostaessani. Enkä joudu enää pelkäämään paksusuolensyöpää.

Hyvää kansainvälistä IBD-päivää kaikille!

Jos välität, et välitä

Tällä viikolla on puhuttu alkoholin tarjoamisesta alaikäisille. Ensin opettaja-äiti kertoi antaneensa nelivuotiaansa maistaa alkoholia opettaakseen, että se ei maistu lapsille. Sitten poliisi-isä komppasi, että hän on ostanut omille teineilleen alkoholia. Psykologit muistuttavat, että alkoholi ei kuulu lapsille ja että lapsille pitäisi kertoa myös alkoholin huonoista puolista, kuten krapulasta.

Keskustelun aloittanut opettaja ja sitä jatkanut poliisi olisivat mielestäni voineet esiintyä tässä yhteydessä ilman ammattititteleitään, ihan vain äitinä ja isänä. Toki näillä ammateilla saadaan räväkämpiä otsikoita kuin bussikuski-isän tai kaupankassa-äidin lausumista. Mutta loppupeleissä jokainen vanhempi tekee ratkaisut omien lastensa kohdalla ensisijaisesti vanhempana, ei ammattinsa edustajana.

Tuon poliisi-isän kohdalla pitää myös ottaa huomioon se, että välittäessään alaikäisille alkoholia hän on rikkonut lakia.Tulemalla tässä asiassa esiin ammattinsa kautta hän antaa viestin, että lainvalvoja voi valita itse ne lait, joita noudattaa. Kai me muutkin voimme sitten tehdä samalla tavalla? Mutta jos jokainen voi itse päättää, mitkä säännöt ovat tyhmiä ja siksi rikottavissa, niin jossain vaiheessa alamme luisua kohti anarkiaa.

Alkoholin kohdalla ikärajoja on asetettu siksikin, että alkoholin ainoa vaikutus ei ole humalatila. Humalassa harkintakyky heikkenee ja humalainen voi ajautua tilanteisiin, jotka myöhemmin kaduttavat. Etenkin alaikäisen kohdalla seuraukset voivat olla traagiset - pysyviä fyysisiä vammoja, hyväksikäyttöä, merkintöjä rikosrekisteriin, vahingonkorvausvastuita, ei-toivottuja raskauksia. Asioita, joilta toivoisi kaikkien lasten säästyvän.

Alkoholia lapsilleen tarjoavat vanhemmat pitävät turvallisempana vaihtoehtona, että lapset tutustuvat alkoholiin kotona tai edes vanhempien hankkimilla juomilla kotibileissä. Ei kuitenkaan voi olla varmuutta siitä, että lapset tai nuoret joisivat vain niitä juomia, joita vanhemmat tarjoavat. Muitakin hakijoita kun on helposti löydettävissä. Kaikkien vanhempien omat tavat käyttää alkoholia eivät ole samanlaisia, ja alkoholin käyttöön tutustuttaminen voi eri lähtökohdista olla hyvinkin erilaista.

Opettaja-äidin ulostulon inspiroinutta Vanhempainliiton kampanjaa ei liene tarkoitettu ensisijaisesti hänen kaltaisilleen vanhemmille, joiden oma suhtautuminen alkoholiin on terveellä pohjalla. Kampanjoiden tarkoituksena lieneekin provosoida julkista keskustelua, jotta myös toisella tapaa vanhemmuuttaan toteuttavat pysähtyisivät miettimään toimintatapojaan.

Kun puhutaan lapsista ja alkoholista, niputetaan helposti samaan kastiin kaikki taaperoista mopoikäisiin. Eri-ikäisten lasten kasvatus ja opetus on muissakin asioissa erilaista, joten myös alkoholikasvatuksessa on otettava huomioon lapsen ikä ja kehitysvaiheet. Kolumnissaan Saska Saarikoski kirjoitti: "Minusta on paljon parempi, että lapsi maistaa alkoholia isän ja äidin kanssa ruokapöydässä kuin kulauttaa pöydälle unohtuneesta viinipullosta salaa tai vetää pussikaljakännit kaverien kanssa kaupungilla." Vaihtoehdot eivät kuitenkaan ole näin mustavalkoisia. Alkoholimaistiaiset eskarissa eivät estä kaljoittelua yläkoulussa.

On monia muitakin asioita, jotka ovat aikuisille normaaleja, mutta eivät kuulu lapsille. Autolla ajaminen, vaaleissa äänestäminen ja seksi tulevat ensimmäisinä mieleen. Lapsille voi opettaa liikennesääntöjä päästämättä heitä rattiin. Lapsille voi selittää yhteiskunnallisen vaikuttamisen tärkeyttä antamatta heidän piirtää numeroa äänestyslippuunsa. Lapsille voi antaa sukupuolivalistusta ilman käytännön demonstraatioita. Yhtä hyvin lapsille voi kertoa alkoholista antamatta heidän maistaa sitä.



Itse sain maistaa alkoholia ensimmäisen kerran hieman toisella kymmenellä ollessani: Kreikan-lomalla kastoin kielenkärjen äitini ouzo-lasiin. Muistaakseni maku oli mielestäni hyvä, mutta enempää en saanut. Seuraavaa kertaa sain odottaa rippikoulukesääni saakka, jolloin sain jollain aterialla puoli lasia viiniä. En juonut kaikkea, koska se ei ollut hyvää.

Hyvää ei ollut myöskään se olut, jota join hampaat irvessä kaksi pulloa yhdeksännellä luokalla, olin "ihan hirveen kännissä" ja loppuillan oksensin. Sen jälkeen ei ole olut maistunut. Muuten kyllä alkoholia olen käyttänyt niin perisuomalaisiin perskänneihin kuin Keski-Eurooppalaiseen sivistyneeseenkin tyyliin.

Alaikäisille en ole alkoholia ostanut, vaikka pyyntöjä on tullutkin. Pari kertaa tosin hain siskolleni viinapullon Alkosta, kun hän oli jo 18, vaan ei vielä 21. Sitä samaa tiukkaa viinaa hän olisi saanut ostaa lasi kerrallaan baarista, joten omatuntoni salli tämän välitysrikoksen. Uskoisin, että omatuntoni tulee taipumaan samaan ratkaisuun myös omien lasteni kohdalla joidenkin vuosien kuluttua. Mutta alaikäiselle en omaa pulloa hanki. Sen viiinilirauksen rippikouluiässä saatan tarjota.

Toukokuun aikana tai pari päivää myöhemmin

Haaveilemme puolisalaa omakotitalosta, mieluusti vanhasta puutalosta jossain syrjemmällä. Kuitenkin reaalimaailmassa arvostamme niin hyviä kulkuyhteyksiä, palvelujen läheisyyttä kuin huoltoyhtiön tekemiä lumitöitäkin. Meillä on kuitenkin iloksemme takapiha, jolla saan tyydytettyä kesäisin puutarhahommaviettiäni. Isommat huolto- ja ylläpitotyöt ovat kuitenkin taloyhtiön vastuulla.

Tänään napsahti palkokasvi syvälle sieraimeen, kun vastaanotin tiedotteen tulevasta huoltotyöstä.

"Tulemme öljyämään takapihan puuterassit. Työ tehdään ____________________. Pyydämme siirtämään mahdolliset terassilla olevat tavarat pois terassilta. Huomioikaa myös, että sääolosuhteet saattavat siirtää ilmoitettua aikaa, sillä terassin tulisi olla kuiva vähintään kahden vuorokauden ajan ennen käsittelyä."

Viivalle on käsin kirjoitettu "toukokuun aikana".

Öljyäminen firman piikkiin on ihan ok, vaikka kyllä se meiltä itseltämmekin on joka kevät onnistunut. Kamojen siirtäminen pois työn alta on sekin ok. Aikataulu ei tuolla tarkkuudella sen sijaan ole ollenkaan ok.

Terassimme on samaa kokoluokkaa kuin olohuoneemme. Siellä on kuuden hengen pöytäryhmä, kaasugrillija iso säilytysarkku pihapeleille yms kesäleluille. Tällä hetkellä siell odottaa nurmikolle siirtämistä lisäksi pienempi kahden hengen pöytäryhmä sekä kevytrakenteinen kasvihuone. Niiden tilalle tulee varastosta pari lepotuolia. Meidän pitäisi siis siirtää kaikki tuo tavaramäärä mahdollisesti koko toukokuuksi nurmikolle odottamaan, että öljyäminen mahdollisesti tapahtuu, mikäli ei sada pariin päivään? Nurmikolle, jonka tallomista pitäisi tähän aikaan vuodesta vielä välttää, jotta se lähtisi kunnolla kasvamaan?

Luulenpa, että lauantaiaamuna nostelemme tavarat nurtsille, öljyämme terassin ja sunnuntai-iltana saamme tavarat takaisin terassille. Maanantaiaamuna voinkin pirauttaa lapussa ilmoitetulle yhteyshenkilölle ja kertoa, että voivat ruksia meidän terassimme työlistaltaan yli. Sitten pääsenkin tekemään ensimmäisiä ruukkuistutuksia terassille.

Tänään valitsen autokyydin

Olen aina ollut innokas julkisen liikenteen käyttäjä ja puolesta puhuja. Se on usein taloudellinen vaihtoehto, mutta myös ympäristöystävällisyys on painava peruste joukkoliikenteen suosimiselle. Kätevää ja käytännöllistä se ei aina ole. Lasten tai painavien kantamusten kanssa saattaa alle kymmen kilometrin matkalla joutua käyttämään jopa kolmea eri kulkupeliä. Odotusaikoineen matkantekoon kuluu siis helposti lähes tunti, kun autolla perillä olisi vartissa.

Julkisia kulkuneuvoja käyttäessä säästyy kuitenkin ruuhkilta ja pysäköintipaikan etsimiseltä. Bussissa tai lähijunassa voi lukea, neuloa, selata puhelimella nettiä tai vaikka torkkua. Mikään näistä ei ole kovin suositeltavaa ainakaan kuskin paikalla autolla liikkuessa.

Aina julkinen liikenne ei kuitenkaan ole sopivin vaihtoehto. Tänään olen menossa tyttäreni ja mieheni kanssa konserttiin Finlandia-talolle. Mietimme ensin, että menisimme junalla, koska kävelymatka asemalta on lyhyt. Sitten pysähdyimme laskemaan. Kaksi aikuista ja lapsi, seutuliput edestakaisin matkakorteilla: 4*3,47 € + 2*1,74 € = 17,36 €. Pysäköinti Finlandia-talolla konsertin ajaksi noin klo 18.30-22.00: 7 *2 € = 14 €. Toki bensakulujakin matkasta tulee, mutta muita auton kuluja en tähän laskelmaan ota, rotisko kun pihalla joka tapauksessa on.

Meillä on mukana alakouluikäinen lapsi, joten ajokuntoakaan ei tarvitse epäillä. Perjantai-ilta rautatieasemalla ja lähijunassa ei näiden laskelmien jälkeen todellakaan houkuttele.

Koulurauhaa

Pari viikkoa on kohistu koulujen järjestysongelmista. Iltapäivälehdessä väännetään jo otsikoita niinkin päin, että opettajat käyttäytyvät asiattomasti ja kaivataan kokemuksia kaameimmista opettajista. Kyllähän jokaiseen ammattikuntaan mahtuu monenlaisia tyyppejä, mutta opettajan työssä on kyse ennenkaikkea vuorovaikutuksesta.

Itse olin kouluaikani lähinnä kiltti tyttö -kategoriassa, enkä joutunut kahnauksiin opettajien kanssa. Ala-asteella opettajallani oli tapana nakata liidunpätkällä oppilaita, jotka eivät keskittyneet opetukseen eivätkä reagoineet kehotuksiin. Kovin monta kertaa ei samaa oppilasta pitänyt liidulla heittää, mutta toisaalta muistan ainakin kerran luokassa lentäneen myös taulusienen samassa tarkoituksessa. Nykykoulussa tämä taitaisi olla jo pahoinpitelysyytteen paikka.

Sama opettaja katkaisi kerran myös karttakeppinsä iskiessään sillä pöytään kesken kurinpidollisen saarnansa. Näistä tilanteista ei ainakaan minulle kuitenkaan jäänyt traumoja. Oikeastaan päinvastoin: tuntui siltä, että opettaja puolustaa työrauhaa tarvittavin välinein. Tietääkseni noista liituja otsaan saaneistakin kavereista tuli ihan yhteiskuntakelpoisia.

Koulun työrauhassa ei ole kyse vain opettajien työrauhasta, vaan myös oppilaiden oikeudesta ja mahdollisuudesta saada keskittyä koulupäivän aikana oppimiseen. Keskittyminen on vaikeaa, jos luokassa joku pitää jatkuvasti omaa showtaan, tulee ja menee miten sattuu ja käy jopa fyysisesti kimppuun.

Kriisitilanteessa opettajien tulisi kutsua paikalle toinen opettaja samalla kun oppilaat ottavat esiin kännykkänsä, jotta voivat myöhemmin jakaa videoita netissä.Tilanteet teinien kanssa saattavat kuitenkin kärjistyä hyvinkin nopeasti, harkinta-aikaa ei välttämättä ole. Naapuriluokasta apua hakeva opettaja on nuorten silmissä helposti pelkuri ja häviäjä, jonka auktoriteetin rippeetkin rapisevat lattian rakoihin.

Opettajien ei pitäisi provosoitua, kun provosoidaan. He ovat aikuisia lasten keskellä, heidän tulisi toimia esimerkkeinä myös käytöksellään, ei vain opetuksellaan. Opettajatkin ovat kuitenkin vain ihmisiä. Kenelläpä ei joskus tunteet kuohahtaisi ja tilannetaju pettäisi? Sellaisten tilanteiden jälkeen pitää kuitenkin suoraselkäisesti tunnustaa mokanneensa, pyytää anteeksi ja paikata, mitä paikattavissa on. Pelkällä räjähtävällä temperamentillakaan ei auktoriteettia hankita.

Opettajien ei pitäisi olla koulussa poliiseja, vaan opettajia. Kurinpitotehtävien pitäisi olla poikkeuksia arjessa, ei rutiinia. Opettajien yleisin rangaistuskeino on laittaa merkintä Wilmaan. Se ei monen kohdalla aiheuta mitään jälkiseuraamuksia kotona - päinvastoin, opettajaa saatetaan kotona arvostella turhasta niuhottajaksi. (Tunnustan!) Jälki-istuntokaan ei tunnu juuri missään, kun se on mahdollista suorittaa vaikkapa välitunnin aikana. Kasvatusvelvollisuutta sysätään opettajille, mutta kuitenkaan laki ei salli mahdollisuutta käyttää esimerkiksi jälki-istuntoa käyttäytymisen perussääntöjen tukiopetukseen.

Omat lapseni käyvät yhtenäiskoulua, jossa on oppilaita eskarista ysiluokkalaisiin. 6-vuotias on kovin pieni rippikoululaisen rinnalla. Opettajat joutuvat koulupäivän aikana tekemisiin monenikäisten lasten kanssa, koulun tapahtumissa pitää ottaa huomioon eri-ikäisten kyvyt ja kiinnostuksen kohteet. Joulujuhlissa nähdään peräjälkeen tip-tapit ja musiikkivideoiden tyyliin tehdyt tanssiesitykset. Koulussa vallitsee pääsääntöisesti kiva yhteisöllisyys. "Isot" esimerkiksi järjestävät "pienille" välituntitoimintaa ja saavat sillä suoritettuja kurssejaan. Lähes kaikki tuntevat toisensa.

Se ei silti tarkoita sitä, etteikö ongelmiakin suuressa koulussa joskus olisi. Kuulemani mukaan ainakin kiusaamisen ja lintsaamiseen on puututtu asianmukaisesti. Vanhempana toivon, että koulun henkilökunnalla on ammattitaito, rohkeus ja tarvittavat oikeudet puuttua riittävän vahvasti häiriökäyttäytymiseen, jottei muutaman oppilaan riehuminen pilaa oppimisrauhaa muilta liki 400 oppilaalta.

Käsityössä maksaa laatu

Parhaillaan vietetään Taidon ja käsityön viikkoa. Tarkoituksena tällä teemaviikolla on nostaa esiin suomalaista osaamista, taitoa sekä käsityökulttuuria ja muotoilua.

Viikon tarkoituksena on niin innostaa ihmisiä tekemään itse ja kokeilemaan uusia juttuja kuin esitellä taitavia käsitöläisiä ja heidän työnsä jälkeä. Suomessa on monia upeita käsityöläisiä, jotka valmistavat laadukkaita, kauniita ja käytännöllisiä esineitä.

Suomessa kädentaitoja on perinteisesti arvostettu. Kansa- ja peruskoulujärjestelmässä jokainen suomalainen on saanut itse kokeilla, kuinka paljon työtä vaatii pannulapun neulominen edes suunnilleen suorakulmaiseksi. Usein asiakkailta kuitenkin unohtuu, että käsityöyrittäjä ei voi myydä tuotteitaan pelkkien materiaalien hinnalla.

 

Vuonna 1862 Vaasan kauppakoulun johtaja August Lilius nouvoi “Tehdastelijoita ja Ammattilaisia”

Tawaran hinnan määrittelystä seuraavasti:

Myydessään tawaroita käsintekijän pitää saaman niin paljon kuin raaka-aine, eri työwaiheitten työpalkat ja muut kulungit maksavat. Kun me tähän lisäämme kohtuullisen wanhuudenwaran ja woiton käsintekijöille, niin saamme myyntihinnan. Sen tähden ei ostawaisen tule tinkiä tawaran myyntihinnasta.

Liliuksen päivien jälkeen kuluttajien mahdollisuudet ovat kuitenkin muuttuneet merkittävästi. Lähes

mitä tahansa saa tehtaassa sarjatuotettuna huomattavasti edullisemmin kuin käsityöläisen

tekemänä. Aasian edullisemman työvoiman maissa myös käsityön hinta saadaan merkittävästi

edullisemmaksi kuin vastaavan tuotteen valmistaminen Suomessa.

Käsityöläiset eivät voi kilpailla hinnoilla, vaan ostajat on vakuutettava tuotteen muista ominaisuuksista. Yrittäjien kokemuksen mukaan kuluttajien ostopäätöksiin vaikuttavat hinnan lisäksi yksilöllisyys, laatu ja se, että tuote sopii omaan tyyliin. Käsityöläinen kilpailee laadulla. 

Itse pyrin ostamaan suomalaista käsityötä aina, kun se käyttötarkoitukseensa ja budjettiini sopii. Viimeisimmän käsityöhankintani tein tänään, kun ostin pari uutta puukauhaa. Koivukauhan tuotteita olen aikaisemminkin ostanut eri messuilta, ja olen ollut todella tyytyväinen laatuun. Näin puutarhakauden (toivottavasti) lähestyessä voin erityisesti suositella kynsiharjaa, jolla todella saa mullat pois kynsien alta!

Tänään muotia, huomenna jätettä

Suomessa kierrätetään monipuolisesti ja tehokkaasti. Lähes kaikelle kierrätyskelpoiselle jätteelle löytyy keräyspisteet ainakin suurimmissa asutuskeskuksissa helposti kulkureittien varrelta. Kaatopaikoille joutuvan sekajätteen koostumus onkin asutuskeskuksissa muuttunut niin, että tekstiilijätteen osuus on kasvanut neljästä jopa kuuteentoista prosenttiin.

Tutkijat selittävät tekstiilijätteen osuuden kasvamista myös kertakäyttökulttuurin lisääntymisellä. Muoti kiertää yhä nopeammin ja vaatteita saa kaupasta yhä edullisemmin, joten niistä myös luovutaan yhä helpommin. Kaikkea ei kirpputoreille tai vaatekeräyksiin huolita: jos materiaalit ovat kehnoja, vaate menee käyttökelvottomaan kuntoon nopeasti. Jo pestessä vaatteet saattavat olla ympäristöriski: keinokuiduista irtoaa pesussa mikroskooppisia hiukkasia, jotka kertyvät vesistöön ja sitä kautta ravintoketjuun.

Vaatteita ostetaan meillä tarpeen mukaan, käytettäväksi. Kaapintäytteenä niitä ei roikoteta, vaan vaatteita on jokaisella perheenjäsenellä sen verran, että pyykkirumbaa ahkerasti pyörittämällä jokaiselle on joka päivä puhdasta päälle pantavaa. Myös liinavaatteiden ja muiden kodintekstiilien määrä pidetään maltillisena, koska säilytystiloja on rajallisesti. Olen huomannut, että kaksi tai korkeintaan kolme pussilakanasettiä perheenjäsentä kohden riittää mainiosti myös oksennustautien yli.

Myönnän olevani laiska paikkaaja. Irronneet napit vielä ompelen paikoilleen, mutta vetoketjujen edessä nostan kädet ilmaan. Ratkenneiden saumojen tai palkeenkielien kohdalla mietin tarkkaan korjaamisen mielekkyyttä. Varsinkin lasten vaatteissa hajoaa todennäköisesti seuraava kohta pian paikkaamisen jälkeen.

Vaatteiden materiaaleista sen sijaan olen tarkka. Ostan lähinnä luonnonkuituisia tekstiilejä ihan jo siksi, että ne tuntuvaat mukavammilta. Ne myös usein kestävät käyttöä ja pesua paremman näköisenä. Toki tekokuidulla saadaan parannettua kankaiden ominaisuuksia, kun halutaan esimerkiksi kestävyyttä, joustoa tai vedenpitävyyttä. Pyrin myös ostamaan vaatteita, jotka kestäisivät käyttöä mahdollisimman pitkään. Onneksi lapsenikaan eivät vielä ole kiinnostuneet pintamuodista, vaan syksyllä hankitut paidat ja housut kelpaavat kouluun vielä keväälläkin, mikäli suinkin päälle mahtuvat.

Ehjät ja käyttökelpoiset vaatteet lähtevät meiltä uusille käyttäjille joko lähipiirin, kirpputorin tai vaatekeräyksen kautta. Käyttöikänsä päähän tulleiden vaatteiden kierrätys on asia, jossa minulla olisi tsemppaamisen varaa. Osan säästän käsityöprojekteihin, napit ja nyörit raksin aina talteen jatkokäyttöä varten. Myönnän kuitenkin, että monen tekstiilin osoitteena on roskis. Siis se ihan tavallinen kaatopaikalle päätyvä sekajäte. Tähän on syynä puhtaasti lajittelijan laiskuus.
En jaksa selvitellä, olisiko puhkinukutuilel lakanoille, maalitahraisille paidoille tai nuhjuisille pyyhkeille käyttöä pieneläinsuojissa. Sellaista ei lähialueella ole, joten riepujen toimittaminen vaatisi minulta erikseen suunniteltua ja aikataulutettua reissua. Vaikka siitä varmasti tulisikin hyvä mieli, tuntuu vaivannäkö liian suurelta arjen pyörittämisen keskellä.


Omassa taloyhtiössämme on keräyspöntöt sekajätteen lisäksi biojätteelle, pahville ja kartongille. Kävelymatkan päästä löytyy lasin, metallin ja paristojen keräyspiste. Käyttökelpoisille vaatteillekin löytyy keräyspönttö, mutta "lumpulle" ei. Energiajaetta ei kotikunnassamme toistaiseksi yleisesti kerätä. Sitä olisi kuitenkin mahdollista viedä marketin kierrätyspisteeseen. Olen välillä vienytkin sinne esimerkiksi elintarvikkeiden pakkauksista kertyvää muovijätettä. Eipä olisi iso ongelma kerätä risoja vaatteita ja kangastilkkuja omaan pussiinsa ja vaikka kerran kuussa kauppareissun yhteydessä viedä ne keräykseen. Tulisi edes sen pussillisen verran vähemmän kuormitusta kaatopaikalle.

Ei mainoksia, kiitos!

Kyllästyin joitain vuosia sitten siihen, että paperinkeräyskassi oli aina ääriään myöten täynnä. Tyhjennysvälien tihentäminen ei huvittanut, joten päätin hillitä kotiin kantautuvaa tavaravirtaa. Ensimmäinen teko oli laittaa oveen "Ei mainoksia ja ilmaisjakeluja, kiitos!" -lappu. Se auttoi jo merkittävästi. Hämmästyin, kuinka iso osa meille tulleesta paperitavarasta oli ollut osoitteettomia mainoksia. Kaikkia niitä ei edes selattu läpi, jotkut vilkaistiin nopeasti ja heitettiin kassiin odottamaan kierrätykseen kärräämistä. Paikallislehteä jäin vähän kaipailemaan, mutta sen saan halutessani napattua kauppakeskuksen jakelutelineestä, tai voin lukea lehden juttuja netistä. Ilman osoitetta postiluukusta tipahtaa enää vain uskonnollista propagandaa ja pitserioiden hinnastoja.

Samoihin aikoihin siirryin tilaamaan Hesaria vain sunnuntaisin. Totesin, että liian usein ehdin istahtaa lehden pariin vasta illansuussa, jos silloinkaan. Vaikka rahallisesti pelkkä viikonloppu- tai sunnuntaitilaus ei ollutkaan merkittävästi jokapäiväistä tilausta edullisempi, laskin hintaa myös täyttyvälle paperinkeräyskassille. Nautin sunnuntaiaamun lehdenlukuhetkistä ja kuukausiliitteestä, ja jotenkin tuntui, että niihin tuli perehdyttyä paremmin, kun arkena ei ollut kiireessä kahlannut lehtiä läpi. Päivittäiset uutiset seuraan radiosta, tv:stä ja netistä, sekä paperilehdestä jos sellainen jossain vastaan osuu.

Seuraava askel oli tehdä suoramarkkinointikielto väestörekisteriin. Tämä käytäntö uudistui vuodenvaihteessa, mutta vanhanmalliset kiellot pysyivät voimassa. Tämä vähensi myös huikeasti meille tulleen mainospostin määrää: jostain syystä mieheni nimellä tulee paljon vähemmän mainoksia. Hauskaa on ollut huomata, että lapsiaiheisia mainoksia on nyt alkanut tulla mieheni nimellä. Esimerkiksi joulun alla lelukuvastot ja satunnaiset heppakirjakerhomainokset tulevat nyt hänelle. Kyllä markkinamies keinon keksii.

Samalla istumalla tilasin puhelinmarkkinoinnin rajoituspalvelun. Se on toiminut tosi hyvin, voin lämpimästi suositella puhelinmyyjien kanssa tuskaileville.

Lopulta päädyin lopettamaan myös sunnuntaihesarin tilauksen. Ensin katkaisin tilauksen kokeeksi määräajaksi ja ihmettelin, miten sunnuntain aamupala sujuu ilman oheistoimintoa. Nykyään seurustelen perheen kanssa tai luen aikakauslehtiä tai kirjoja. Lopetin tilauksen siis kokonaan. Voi olla, että etenkin uuden tabloid-koon myötä innostun vielä jossain vaiheessa tilaamaan Hesarin uudestaan, mutta toistaiseksi olen tyytyväinen nettilehden tarjontaan.

Totesin myös, että kauppaketjujen asiakaslehdet ovat minulle turhia. K-ryhmän Pirkka lakkaakin tulemasta ihan jo postiluukun ei mainoksia -lapulla, mutta S-ryhmään ja Suomen Lähikaupan lehdet tulevat osoitteellisina, ja ne piti perua erikseen. Kerran kuussa tulleet muoviin käärityt paperikasat eivät enää kerry paperinkeräyskassiin.

Paitsi että kotiimme kertyy näin vähemmän paperitavaraa, jota pitää kantaa pois, vähempi mainosten määrä vaikuttaa selvästi myös muun materian kertymiseen. Enää en huomaa, että joku kiva asia on tarjouksessa ja säntää ostamaan sitä vain siksi, että saan halvalla. Voi olla, että joskus menee ohi hyödyllisiäkin tarjouksia, mutta selvästi ostoskäyttäytymisestäni on tullut harkitsevampaa suorassa suhteessa mainosten vähenemiseen.

Piilotan mainoksia itseltäni myös netissä Adblock-palikalla. Se tekee netin selaamisesta monella tapaa miellyttävämmän kokemuksen. Monilla sivuilla varsinainen sisältö saa paremmin huomiota ilman mainoksia. Useita ikkunoita yhtä aikaa auki pitäessä selain toimii nopeammin ilman mainoksia ja muita kilkkeitä.

Olen myös perunut useita uutiskirjeitä, jotka ovat käytännössä vain mainoksia. Joidenkin uutiskirjeiden annan tulla edelleen, mutta klikkailen niitä helposti avaamattominakin roskakoriin. Otsikko ja ajankohta vaikuttavat eniten mainosuutiskirjeiden avaamiseen. Joskus on aikaa ja kiinnostusta enemmän, mutta yleensä vähemmän.

Huonoimmin pystyn välttymään mainoksilta Facebookissa ja blogeissa. Adblock estää facebookin ärsyttävät pikkumainokset, mutta itse omaan uutisvirtaani valitsemieni yritysten päivitykset aiheuttavat usein sellaista kutinaa, joka helpottaa vain ostamalla - tai odottamalla riittävän pitkään, että kohtaus (tai tarjous) menee ohi.

Miksi en tahtoisi?

Täytin hiljattain erästä hakulomaketta netissä. Hakemus ei sinänsä koskenut puolisoani mitenkään, yhteisiä lapsiamme ja minua kylläkin. Pudotusvalikosta oli valittava siviilisäädykseni joko naimaton, avoliitto, avioliitto, rekisteröity parisuhde, leski, eronnut tai asumusero.

Jäin miettimään, että onko tällaisessa tapauksessa oikeasti merkitystä sillä, kumpaa sukupuolta puolisoni on? Vaikuttaako tämä tieto hakemuksen käsittelyyn? Eikö olisi tasa-arvoisempaa, jos avioliitto ja rekisteröity parisuhde olisivat edes samassa pykälässä, eikä erillisinä vaihtoehtoina? Miksi niiden pitää olla erillisiä instituutioita lain edessä? Onneksi tällä viikolla sainkin käydä allekirjoittamassa kansalaisaloitteen, jolla pyritään tämän epäkohdan oikaisemiseen.

Yksi kansalaisaloitteen vastustajien käyttämä argumentti on porttiteoria. Tämä on tuttua jo viime vuosituhannelta, kun eduskunnassa käsiteltiin kahden samaa sukupuolta olevan parisuhteiden virallistamista. "Seuraavaksi voisi elää vaikka sian kanssa, ja se olisi yhteiskunnassa hyväksyttävää", kommentoi kansanedustaja Lindqvist vuonna 1997. Olen aika varma, että eläinten kanssa avioitumista ajava kansalaisaloite ei saisi vielä nytkään puolessa vuodessa taakseen 50000 nimeä, eikä sitä myöskään lakivaliokunta eteenpäin päästäisi.

Tuomas Enbuske kirjoitti kolumnissaan, että ollakseen johodonmukainen, pitäisi kansalaisaloitteen kannattajien hyväksyä myös moniavioisuus ja sukurutsa. "On paskapuhetta väittää, että seksuaalisuus olisi yksityisasia", hän julisti. Avioliitossa on kuitenkin kyse paljon muustakin kuin seksuaalisuuden toteuttamisesta. Ei kukaan avioitumisaikeisilta heteroiltakaan kysele makuuhuonepuuhista, ja toisaalta seksiä saa ihan huoletta harrastaa menemättä naimisiin. Jos kyse on vain seksistä, ei parisuhteen virallistamisen takia kannattane nähdä vaivaa. Ainakin ihannetilanteessa avioliitossa on kyse myös rakkaudesta. Toisaalta rakkaus ei sekään edellytä avioitumista - prinsessahäät eivät ole mikään rakkauden multihuipentuma. Parisuhteen virallistaminen on ennenkaikkea juridinen toimenpide.

Sukupuolineutraalia avioliittolakia vastustavat vetoavat usein myös raamattuun ja kirkon opetuksiin. Pitäisi kuitenkin muistaa, että kristittyjen Jumala ei ole asettanut avioliittoa, vaan myös muissa kulttuureissa ja uskonnoissa on samanlaisia instituutioita. Nykyinen laki sallii avioliittoon vihkimisen myös muille kuin kristillistä uskoa tunnustaville. Jos avioliitto on pyhä asia, johon kirkolla on oltava sananvaltaa, niin miksi sitten maistraatissa voidaan vihkiä heteroita avioiittoon riippumatta siitä, kuuluvatko he kristillisiin uskontokuntiin vai eivät? Soppaa hämmentää vielä evankelisluterilaisen kirkon käyttämä avioliiton siunaaminen, jonka voi saada ainakin joissain seurakunnissa myös parisuhteen rekisteröinnin jälkeen.

Pitäisikö avioliittolakia sittenkin muuttaa siten, että vain kristillisessä kirkossa vihityt voivat sanoa olevansa avioliitossa ja kaikki muut puolisoiden sukupuoliin katsomatta olisivat rekisteröidyssä parisuhteessa? Vai olisko kuitenkin yksinkertaisempaa jos ei takerruttaisi sanoihin, pidettäisiin uskonnot ja uskomukset juridiikasta erillään ja oltaisiin tasa-arvoisia?

Koska kansalaisaloitte koskee myös adoptio-oikeuden laajentamista sekä liitttoon syntyvien lasten asemaa, on vasta-argumenttina käytetty myös lasten oikeuksia. "Kuinka kaksi homomiestä voi neuvoa tyttöä kuukautisasioissa?" No, kuinka sen tekee heteroyksinhuoltajaisä? "Ihan varmasti kiusataan koulussa lasta, jolla on kaksi äitiä!"Ainoa ihan varmasti tapahtuva asia koulukiusaamisen suhteen tulisi olla siihen puuttuminen. Valitettavasti lapset osaavat olla julmia, ja koulussa voidaan kiusata liian pitkiä tai lyhyitä, liian lihavia tai laihoja, rillipäitä, finninaamoja tai "vääränvärisiä". Pitäisikö avioituminen kieltää myös niiltä, joiden lapset kuuluvat näihin riskiryhmiin? Ainiin - niitä lapsiahan syntyy myös avioliiton ulkopuolelle. Eikä kukaan voi lapsen syntyessä tietää, millaisessa perheessä hän kouluikäisenä elää. Tärkeintä lienee, että lapsen perusturva on kunnossa.

Adoptio-oikeuden myöntäminen homopareille aiheuttanee sen, että myös muiden mahdollisuudet kansainväliseen adoptioon heikkenevät. Tämä on valitettava tosiasia. Voimmeko kuitenkaan jättää kehittämättä omaa lainsäädäntöämme tasa-arvoisempaan suuntaan vain sen takia, että joissain toisissa maissa tasa-arvo on vielä heikommissa kantimissa? Vai pitäisikö kansainvälisellä tasolla yleisemminkin pyrkiä parantamaan niin lasten kuin seksuaalivähemmistöjenkin asemaa?

Avioliitto on ennenkaikkea juridinen sopimus kahden henkilön välillä, jotka haluavat elämänsä toistensa kanssa jakaa. Avioliiton kautta määritellään pariskunnan omaisuutta yhdessä olon aikana sekä sen jakoa mahdollisessa erotilanteessa tai toisen puolison kuollessa. Avioliitto määrittää myös siihen syntyvien lasten asemaa. Uskonnolliset yhteisöt saavat puolestani määritellä avioliittonsa edelleen ihan omien kriteeriensä mukaan, mutta juridisesti näiden kahden aikuisen ihmisen välisten sopimusten tulisi mielestäni olla yhdenvertaisia riippumatta siitä, mitä sukupuolta he edustavat.

Vaarallinen lynkkausmieliala

Pari viikkoa sitten asuinalueemme vanhempien Facebook-ryhmässä kuohui: yksin kulkenutta pikkupoikaa oli houkuteltu tuntemattoman auton kyytiin. Asiasta keskusteltiin lasten kanssa kodeissa ja kouluissa, tieto välitettiin nopeasti myös viereisen asuinalueen vanhempien Facebook-ryhmään. Miehen ja auton tuntomerkkejä jaettiin.

Muutaman päivän kuluttua ryhmän keskusteluissa ilmoittautui mies, johon tuntomerkit täsmäsivät. Hän kertoi nähneensä yksinäisen pienen pojan juoksevan illan jo pimennyttyä reppu selässä tienviertä pitkin, pysähtyneensä kysyäkseen, onko lapsella joku hätä. Yhteistä kieltä ei kuitenkaan löytynyt, ja kumpikin jatkoi matkaansa. Poika oli ilmeisesti kuitenkin hätääntynyt kovasti, ja kertonut kotona oman näkemyksensä tapahtumien kulusta, ja sana levisi.

Tuolle miehelle, itsekin kouluikäisten lasten isälle, jäi päälimmäiseksi tunne, ettei enää uskalla tuntemattomille lapsille apua tarjota, ettei tule leimatuksi. Sama tunne tuli monelle muullekin. Kylämäisen asuinalueemme yhteisöllisyyteen on syntynyt epäluuloisuuden särö. Uskalletaanko enää pitää huolta myös toisten lapsista? Vai saammeko yhä useammin lukea uutisia, joissa kukaan ei pysähtynyt auttamaan lasta?

***
Samaan aikaan näin toisaalla Facebookissa levitettävän kuvaa miehestä, joka oli saatetekstin mukaan "tehnyt pahaa kaverin perheelle". Tarkempia määritelmiä näistä pahoista teoista kerrottu, mutta tämä näköjään riitti perusteluiksi miehen leimaamiselle. Sittemmin kuva on kadonnut ainakin omien kavereideni seiniltä ja aikajanoilta.

Hyvä niin. Alkuvuodesta tällaisesta nettiajojahdista nousi kohu, kun Facebookissa levisi hurjaa vauhtia oletetun kännykkävarkaan itsestään ottama kuva, joka oli päätynyt automaattisen synkronoinnin välityksellä puhelimen oikean omistajan Dropbox-tilille. Ei kuitenkaan ole varmaa, esiintyikö kuvissa varas itse. Puhelin löysi tiensä poliisilaitoksen kautta takaisin oikealle omistajalleen, mutta kuvissa esiintyneen nuoren miehen olo saattoi olla jonkin aikaa tukala.

Viime syksynä poliisi julkisti valvontakameran kuvan miehestä, jota epäiltiin seksuaalirikoksesta. Tämäkin kuva levisi sosiaalisessa mediassa vauhdilla, ja ainakin yksi virheellinen pidätys tehtiin, kun poliisi sai kuvan perusteella yleisövihjeen. Kuinkahan moni pelkäsi näyttävänsä rakeisen kuvan mieheltä?

Facebookissa on myös etsitty karanneita teinejä ja baari-ihastuksia, joiden nimi on päässyt hukkumaan. Periaatteessa hyviä tarkoitusperiä näissäkin, mutta kuka tahansa voi levittää sosiaalisessa mediassa kenen tahansa kuvaa mistä tahansa syystä. Kaverin-kaverin-kaverin liikkeelle laittamia etsintäkuulutuksia ei välttämättä kannata laittaa eteenpäin.

Vuoden turhin narina

Viikko sitten ilmestyi Ismo Alangon uusi sinkku Vuoden turhin laulu. Sen videolla kritisoidaan musiikkiviihdeohjelmia. Osansa saavat niin Voice, Idols, Talent kuin Vain elämääkin. Ismo Alanko on saanut videolle mukaan muusikoita, joista osa on irvaillut näille tv-ohjelmille julkisuudessa aikaisemminkin.

Videolla esiintyvä Hynynen kokee, että voi arvoistella tosi-tv:n kautta julkisuutta hakeville muusikoille. Vain elämää -ilmiön hän tuomitsi jo aikaisemmin jyrkkäsanaisesti. Sen sijaan, että hän osaisi "lässyttää paskaa, avautua ja itkeä julkisesti", hän pitää hienona julkisuudenhallintana ehdotella palkintogaalassa ministerille seksiä.

Viisi päivää videon julkaisua myöhemmin kerrottiin suurena uutisena, että Alangon ja kavereiden kanssa tosi-tv:lle naureskellut PMMP-Mira nähdään syksyllä Voice Kids -ohjelman tähtivalmentajana. Itselleen nauraminen on aina terveellistä, mutta minulle jäi tästä kyllä jännä maku suuhun. Lasten tosi-tv-kisat ovat formaattina melko kyseenalaisia.

Alanko ja kumppanit pitävät itseään selvästi parempina muusikoina kuin Idolsin tai Voicen kautta pinnalle nousseita tai niitä, jotka muistelivat uransa huippuhetkiä Vain elämää -poppoossa. Haiskahtaa kulttuurielitismiltä: meidän musiikki on parempaa kuin teidän musiikki! Kaikkien pitää tehdää musiikkia samoilla ehdoilla kuin me! Ja me voidaan pilkata niitä, jotka tekee asioita eri tavalla!

Miljoona kärpästä on harvoin väärässä. Musiikkiohjelmat ja toi-tv-kilpailut voivat olla kulttuurisilta arvoiltaan köyhiä, mutta esiteini-ikäisten lasten kanssa perjantai- ja lauantai-iltaisin ne ovat varsin mukavaa katsottavaa. Joskus tarvitaan ihan puhdasta viihdettä, jonka ei olekaan tarkoitus haastaa älyllisesti tai tarjota elämää suurempia elämyksiä. Erityisesti Vain elämää oli perheystävällinen formaatti: ketään ei tiputettu pois, kenenkään vikoja ei osoiteltu sormella, ketään ei laitettu paremmuusjärjestykseen, kukaan ei voittanut. Tärkeintä oli yhdessäolo. Niin meilläkin täällä kotisohvalla.

"Äiti, onko kaikkien naisten pakko meikata?"

Olen pitkään pyöritellyt mielessäni samoja teemoja, joista Sussu kirjoitti viime sunnuntaina. Ihan yhtä räväkkään otsikointiin en itse taida pystyä. Eettinen ja ekologinen kuluttaminen on mielestäni kuitenkin suuri paradoksi: johan sana kuluttaminen viittaa toimintaan, jossa jotain kuluu, vähenee, vajenee. Voiko sellainen olla eettistä ja ekologista?

Yksi erityisesti minua kummeksuttanut aihe on ekokosmetiikka. Ymmärrän toki sen pointin, että mieluummin sitä iholleen luonnontuotteita läträä kuin öljyjalosteita. Itsekin käytän luonnonkosmetiikkaa. Mielestäni ekologisuuden idea kuitenkin katoaa siinä vaiheessa, kun purkkeja ja purtiloita on kylppärin hyllyllä ja käsveskan uumenissa enemmän kuin ehtii kohtuudella nassuunsa läästiä.

Eikö ekologisempaa olisi miettiä, tarvitseeko ihan oikeasti erikseen päivä-, yö-, meikki-, väri-, silmänympärys-, käsi-, jalka-, selluliitti- ja huulirasvoja? Edes niitä ekologisia? Kenenkään ihmisen ei varmasti oikeasti tarvitse värjätä hiuksiaan - turhamaista se on luonnonmukaisilla väreilläkin. Ekokosmetiikan nimiin vannovat syyttävät helposti tavallisia kosmetiikkamerkkejä viherpesusta, mutta vain harva tuntuu pysähtyvän miettimään käyttämiensä kosmetiikkatuotteiden määriä. Ei ekotuotekaan autuaaksi tee.

Pari vuotta sitten luonnonkosmetiikkamessuilla etsin peitepuikkoa yksittäisten, hormonitoimintaan liittyvien näppyjen peittämiseen. Yhden kojun esittelijä pahoitteli, että sellaista ei ole, mutta tarjosi tilalle meikkivoidetta. Sanoin, etten sellaista ole koskaan oikein osannut käyttää. Vieressäni seissyt asiakas kommentoi: "voi, se on ihan helppoa, äkkiä sen oppii". Tiuskaisin ehkä turhankin nopeasti takaisin, että enpä koe tarvetta opetellakaan, kun ilman olen tähänkin saakka pärjännyt.


Usein naiset perustelevat meikkaamista ja kosmetiikalla läträämistä sanoen, että ilman tököttejä ei näytä ihmiseltä.Toinen peruste on, että vain huoliteltu nainen otetaan vakavasti esimerkiksi työyhteisössä. Meikkaaminen on kuulemma myös toisten kunnioittamista. Vasta ihan viime vuosina on alkanut kuulua vastaavia vaatimuksia miehille. Tähän saakka ukkoväelle on riittänyt, kunhan kampaavat hiuksensa ja ajavat partansa. Kosmetiikan karsiminen on myös kannanotto tasa-arvon puolesta. Tokikaan ei tarvitse näyttää metsäläiseltä, mutta ehkä sen kodista poistumisen vaatiman sotamaalin määrää voisi itse kukin harkita.

Minut herätti pari vuotta sitten tytär, joka aamutoimiani tarkkailtuaan kysyi, että onko hänenkin sitten aikuisena pakko käyttää meikkiä. Selitin, että jotkut naiset haluavat näyttää kauniimmilta, mutta meikkaaminen ei ole mikään pakko "varsinkin, kun sä olet noin kaunis muutenkin". Jäin miettimään, millaisen viestin annan teini-ikää lähestyvälle tyttärelleni omalla meikkaamisellani ja ulkonäköni muokkaamisella. Jos oma ulkonäköni ei kelpaa itselleni, miten voin vakuuttaa monia piirteitä minulta perineelle lapselle, että hän on kaunis ja hyvä juuri tuollaisena, luonnollisena?

Nykyään meikkaan kevyesti kerran, pari kuukaudessa. Lähinnä sellaisissa tilanteissa, joissa muutenkin panostetaan ulkoasuun pykälää paremmilla vaatteilla ja kampauksella. Tällaisessa kontekstissa pystyn selittämään sekä lapselleni että itselleni myös kasvojen parantelun. Kun arkimeikki on olematon, voi juhlameikkikin olla kevyt. Pärjään luomiväriduolla, ripsarilla ja silmänrajauskynällä pitkälle.

Tiedän, että ongelmaista ihoa pitää hoitaa kunnollisilla aineilla. Toisaalta uskallan epäillä, että osa ongelmista aiheutuu länsimaisesta hygieniakäsityksestä. Jos iholta pestään pois kaikki sen luonnolliset suoja-aineet ja korvataan ne kemianteollisuuden tuotteilla, niin eikö ongelmia ole odotettavissakin?

Itse kärsin kolmisenkymmentä vuotta ongelmahiuksista. Kun vaihdoin luonnonkosmetiikan shampooseen ja hoitoaineeseen, liukkaat ja kampauksiin taipumattomat hiukseni alkoivat pysyä ponnarilla ja nutturalla. Pystyin pidentämään pesuväliä: nyt menee jo melkein viikko ennen kuin hiukset alkavat näyttää ja tuntua rasvaisilta. Kampauksia ei tarvitse enää kuorruttaa hiuslakalla (joka auttoi korkeintaan pari tuntia), joten pesutarvetta ei tule siitäkään. Hiukset tuntuvat tuuheammilta - ainakin leteistä tulee paksumpia. Eli oikeastaan sain kaikki hiustuotemainosten lupaamat ominaisuudet, kun jätin tuotteet käyttämättä.

Olen muuten myös huomannut, että hiukseni eivät olekaan sitä tylsää maantienväriä, jota kuvittelin vuosikausien värjäämisellä peittäväni.

Ihahaa, ihahaa, hepo hirnahtaa

Viikon kohutuin aihe lienee hevosenliha, jota on paikoissa, joissa sitä ei pitäisi olla. Samankaltaista järkytystä oli havaittavissa ainakin iltapäivälehdissä taannoin, kun tutkimuksissa selvisi, että eineslihapullissa onkin lihaa vain ripaus. Ei loppujen lopuksi liene kenestäkään yllättävää, että syytettyjen penkillä on jälleen einesruokateollisuus.

Iso-Britanniassa oltiin jo ryhtymässä einesruokaboikottiin. Se vaikuttaisi hyvältä idealta sen perusteella, mitä esimerkiksi Olet mitä syöt -tyyppisten ohjelmien brittiversioiden pohjalta voi saarivaltion ruokatottumuksista päätellä. Sittemmin todettiin, että boikottiin liittyisivät lähinnä ne, joille einesten käyttö on satunnaista - vähävaraisempien ostoskäyttäytymiseen ei kohulla ole vaikutusta.

Einesruuissa hinta on tärkeä kilpailuvaltti. Testaaminen lihaketjun kaikissa vaiheissa nostaisi tietenkin lopullisen tuotteen hintaa. Siksi on houkutteleva vaihtoehto ostaa markkinoilta halpaa lihaa ja uskoa, että kyllä se on sitä mitä sen sanotaankin olevan. Niinhän se kuluttajakin kaupassa uskoo nostaessaan ostoskoriinsa paketin lasagnea, jossa lihan sanotaan olevan nautaa tai lihapullia, joissa nimenkin perusteella pitäisi olla sitä lihaa.

Suomessa valmisruokien kuluttaminen on viime vuosina vähentynyt. Elintarviketeollisuusliiton tutkija selittää tätä karppausbuumilla ja homing-trendillä. Itse näkisin taustalla myös näiden kohujen vaikutuksen - valmisruokien maine on tahriintunut liian usein, jotta ne enää olisivat houkuttelevia. Kun ostaa jauhelihan jauhelihana, tietää vähän suuremmalla varmuudella, mitä makaronilaatikko sisältää.

Maanantain piristyskuva

Esiteinipojan värikäs t-paitapino.

Epäluottamuslauseko?

Vajaa 12 vuotta sitten odotimme esikoistamme. Päätimme ottaa jo raskausaikana lapselle sairauskuluvakuutuksen. Isällä on allergioita ja sukurasitusta esimerkiksi korkeaan verenpaineeseen. Itseltäni löytyy tulehduksellinen suolistosairaus, lapsuudessa kärsitty korvakierre, migreeni sekä suvusta diabetesta ja allergioita. Näistä huolimatta saimme lapselle vakuutuksen, josta ei suljettu mitään sairauksia pois. Olimme huojentuneita.

Parin vuoden päästä haimme vakuutuksen myös toiselle lapsellemme ennen hänen syntymäänsä, vaikka esikoisenkaan vakuutusta ei oltu vielä käytännössä päästy testaamaan. Pelkäsimme, että jos jätämme tällä kertaa vakuutuksen ottamatta, ongelmat kasautuvat kakkoselle.

Lapsemme osoittautuivat terveiksi ja heidän vastustuskykynsä erinomaiseksi. Kouluikään mennessä molemmat olivat saaneet antibioottikuurin vain kerran - toinen korva- ja silmätulehdukseen, toinen virtsatietulehdukseen. Nämäkin kuurit haettiin terveyskeskuslääkäriltä. Nuoremman lapsen taaperoiän vatsavaivojen takia olin varaamassa aikaa yksityislääkäriltä, mutta lääkäri ottikin ystävällisesti meidät potilaakseen julkiselle puolelle. Ongelmia aiheuttanut maito on sekin myöhemmin alkanut sopia.

Toissakesänä mietinkin, että kannattaako vakuutuksia tällä meidän käytöllämme maksaa? Allergioita tai korvaongelmia lapsille ei tullut. Suolistosairaudet ja migreeni alkavat usein teini-iässä, joten päätimme ainakin toistaiseksi jatkaa vakuutuksia. Ei vara venettä kaada - vaikka toki voisi laskea niinkin, että kymmenen vuoden aikana kahdesta lapsesta maksetuilla vakuutusmaksuilla voisi käydä yksityislääkärillä aika monta kertaa ilman vakuutustakin...

Joitain viikkoja vakuutuspohdintojemme jälkeen poika alkoi ontua. Epäilimme urheiluvammaa, kun ankkakävely alkoi sopivasti harjoitusten jatkuttua kesätauon jälkeen. Poika kertoi saaneensa kiekon polveensa. Kipua hän ei kuitenkaan valittanut, vaikka ontuminen paheni päivä päivältä. Varasimme ajan ortopedille. "Ruhjevamma, paranee viikossa", hän arvioi. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan ontuminen paheni entisestään. Varasimme uuden ajan toiselta lääkäriltä, tällä kertaa liikuntalääketieteen erikoislääkäriltä. Hän lähetti pojan magneettikuviin.

Magneettikuvien löydös sopi kuvia tulkinneen radiologin mukaan Legg-Calve-Perthes-tautiin, lihas- tai jännevammoja ei todettu. Kyseessä ei siis ollutkaan urheilusta saatu ruhjevamma, vaan jotain ihan muuta. Pojalle määrättiin samantien varauskielto oikealle jalalle, kyynärsauvat ja koulukyyti.

Saimme samalla ohjauksen eteenpäin lasten ortopedille, jonka vastaanotto on kilpailevalla lääkäriasemalla. Hän nyt vain sattuu olemaan alansa huippu, ja ainakin tällä kertaa potilaan etu ajoi taloudellisen eduntavoittelun edelle myös kapitalistisessa yksityislääkärijärjestelmässä.

Ensimmäisellä käynnillä oma lääkärimme hän kysyi, haluammeko siirtyä hänen potilaikseen Lastenklinikalle. Totesimme, että niin kauan kun vakuutus maksaa ja leikkaushoitoa ei tarvita, käymme mieluusti yksityisvastaanotolla. Mahdollisesti edessä olevan leikkaushoidonkin voisimme käydä läpi yksityispuolella, mutta näitä kyseisiä leikkauksia ei lapsille yksityisesti tehdä.

Perustelemme tämän valintamme esimerkiksi sillä, että yksityisellä puolella tapaamme varmasti joka kerta saman lääkärin, jolla säilyy kokonaiskuva poikamme tilanteesta. Vastaanotto hoituu nopeasti ja tehokkaasti: röntgenkuvat otetaan noin vartti ennen sovittua vastaanottoaikaa, lääkäri ei juuri koskaan ole myöhässä. Asiat vastaanotolla hoidetaan ripeästi ja tehokkaasti, mutta silti ei tule kiireen tunnetta. Lääkärillä on aikaa keskustella niin lapsen kuin vanhempienkin kanssa. Vastaanottoaika on illalla, joten molemmat vanhemmat voivat tulla mukaan vastaanotolle, toisin kuin virka-aikaan julkisella puolella. Tämä on ollut meille hyvä käytäntö, koska itselläni on taipumusta kuulla vain ne pahimmat skenaariot, kun taas mieheni suodattimista pääsee läpi ainoastaan hyvät uutiset. Kotona voimme sitten vertailla kuulemiamme asioita ja kenties löydämme totuuden jostain niiden väliltä. Lapsi luottaa lääkäriinsä ja arvostaa tämän osaamista - niin paljon, että on nimennyt yhden xBox-NHL-joukkueensa pelaajankin tämän mukaan.

Sairauden hoidossa ja seurannassa tärkeä tehtävä on myös fysioterapialla. Sen saamme julkisen terveydenhuollon puolesta. Kotikuntamme tarjoaa lapsille 10 maksutonta fysioterapiakäyntiä vuodessa. Ihana, erittäin pätevä fysioterapeuttimme on kuitenkin pyytänyt esimieheltään, että saa ottaa näitä Perthes-lapsia vastaan useamminkin, koska kymmenen kertaa ei näissä tapauksissa riitä mihinkään. Aluksi poika kävi fysioterapiassa viikoittain, sitten joka toinen viikko. Vakuutuksemme korvaa tapaturman jälkeistä fysioterapiaa kymmenen kertaa, eli todennäköisesti tällaista sairaudesta johtuvaa kuntoutusta emme sitä kautta saisi järjestymään lainkaan.

Ilman vakuutusta olisimme joutuneet viemään ontuvan pojan terveyskeskukseen. Kun erikoislääkärikin aluksi tulkitsi oireet ruhjevammaksi, kuinka monta kertaa olisimmekaan ehkä joutuneet käymään yleislääkärin vastaanotolla ihmettelemässä pahenevia oireita? Kun olisimme aikanaan saaneet lähetteen erikoissairaanhoitoon, olisiko siellä ollut resursseja tehdä tarvittavia kuvantamistutkimuksia heti vai vasta viikkojen päästä? Kuinka monta eri lääkäriä olisimme joutuneet kohtaamaan jo ennen diagnoosia, saati sitten sen jälkeen? Ultraäänitutkimus ja röntgenkuvaus voivat riittää paljastamaan Perthesin taudin, mutta olisiko oikeaa syytä osattu etsiä nimenomaan lonkasta, kertoihan poika saaneensa kiekon polveensa? Kuinka lytyssä reisiluun pää olisi, jos poika olisi jatkanut aktiivista, liikkuvaa elämäntapaansa sen sijaan, että otti heti kyynärsauvat käyttöönsä?

Olen itse ollut suolistosairauteni takia julkisen terveydenhuollon asiakas vuosikausia. Olen joutunut pompotelluksi eri hoitoyksiköiden välillä. Olen joutunut aloittamaan sairaskertomustani alusta aina uusia lääkäreitä kohdatessani. Olen odottanut päivystyksessä nesteytystä ja kipulääkitystä, kun hoitohenkilökunnan aika menee irrottaessa kirveitä humalaisten tappelupukareiden päistä. Olen saanut luotua pitkiä hoitosuhteita, joissa lääkäri on muistanut (tai ainakin nopeasti palauttanut potilaskansiotani vilkaisemalla muistiinsa) läpikäydyt lääkevaihtoehdot ja sairauteni vaiheet. Olen tullut ohjatuksi eteenpäin, kun oman lääkärini keinot ovat loppuneet. Julkinenkin terveydenhuolto voi siis kokemukseni mukaan toimia erinomaisesti - mutta myös erinomaisen surkeasti.

Näiden kokemusten takia oman lapsen kohdalla olen ennakkoluuloinen. Haluan tietää, että lapseni saa parasta ja tehokkainta hoitoa, jota tässä maassa voi saada. Olen siitä valmis maksamaan. Tietoisesti en ole tarkoittanut tätä epäluottamuslauseeksi, mutta ehkä se sitä on. Oma - tai tässä tapauksessa oman lapsen - napa on terveysasioissa lähinnä, yhteiskunnan hyvinvointi jää kakkoseksi.

Kertaluontoiset lääkärikäynnit, flunssat ja vastaavat oletettavasti yhdellä lääkekuurilla paranevat asiat hoidan jatkossakin julkisessa terveydenhuollossa, mutta oman perheemme kokemusten pohjalta kestävän ja pitkäkestoisen hoitosuhteen saa varmimmin yksityisellä puolella.